Pää edellä (vaikka syvään päähän)

Minulla on paha tapa syöksyä pää edellä joka paikkaan. Sen tarkemmin suunnittelematta. Useimmiten se on kannattanut ja tuonut hedelmää. Otetaan nyt vaikka tämä Ruotsiin muutto. Elämäni on hairahtunut pahan kerran raiteilleen, neljäs romaaninkäsikirjoitus on valmistumassa (luulen jopa, toistaiseksi, että tämä saatetaan vieläpä julkaistakin), olen paremmassa kunnossa sekä fyysisesti, että henkisesti kuin ikinä aiemmin ja elämä hymyilee muutenkin. Luulen, että jäämällä Suomeen tuskin kovin montaa näistä uusista asioista olisin tullut tehneeksi. Kyllä sitä ihminen niin paljon omien tapojensa ja ympyröidensä orja on.

On siinä huonotkin puolensa. Muun muassa maastossa pyöräillessä sitä hetkittäin eksyy lähtiessään oudoille poluille. Joskus löytää itsensä sellaisesta umpikujasta, ettei sieltä pääse kuin palaamalla takaisin tai kantamalla polkupyörän pahan paikan ohi. Toisaalta ilman sellaisia retkiä sitä polkisi aina vain samaa reittiä löytämättä tai näkemättä mitään uutta.

Se samahan pätee kirjoittamiseenkin. Uskon jopa että on ensiarvoisen tärkeää hypätä omien tekemistensä kanssa uusille raiteille ja kokeilla uusia asioita, vaikka niistä ei aina sen valmiimpaa tulisi. Oppiipa ainakin jotain itsestään ja omista rajoistaan. Esimerkiksi viime vuonna aloittamani ja pitkään mielen pohjalla kummitellut fantasiaromaani on ja pysyy edelleen siellä minne sen jätin. En oikein löydä sille jatkoa tai sitten edes runkoa. Eikä sillä ole väliksikään. Onpahan se ainakin valmiina odottamassa ja sen lisäksi tiedän sen vaativan enemmän työtä kui nvain pelkän innostumisen aiheeseen.

Jollain oudolla tapaa tähän liittyy se seikka, että Ubuntu -linuxin viimeisin versio tuppaa jumittelemaan ja kaatuilemaan aina kun yritän asentaa Wine/CrossOver Linux -softaa, kuten MS Officea (Wordin oikoluvun vuoksi).

Ikuisuuskysymyksiä

Näin jääkiekon MM-kisojen aikaan sitä tulee pysähtyneeksi vaikeiden kysymysten ääreen. Otetaan  nyt vaikka löylyvesi. Pitääkö sen olla kylmää, lämmintä vai kuumaa? Kuuluuko se ottaa kuumaveihanasta, järvestä vai kylmävesihanasta? Vaikuttaako se löylyn laatuun ja saunan lämmityskustannuksiin millään tapaa?

Nollasin eilen pääni pitkää viikonloppua ennen juoksemalla töistä Hellasgårdenin saunalle noin kymmenen kilometrin matkan reppu selässä. Repussa oli painoa vaivaiset 6,2 kiloa, jonka huomasi aina alamäkeen tultaessa. Viime syksynä operoidun polven sisäsivu otti ja vihloi aika-ajoin. Luulen, että se paino oli sille nyt vähän liikaa. Pitää ilmeisesti laihduttaa tai käyttää pienempää reppua

Joka tapauksessa lenkki meni hitaasti, mutta hyvin. Tulin eksyneeksi Hellasgårdenin metsään ja löysin vihreän (vihreät merkinnät puissa) maastopyöräreitin, jonka olemassaolosta olen kuullut erilaisia ruotsinkielisiä huhuja. Seuraava metsälenkki vienee siis Kallsjönin itäiselle puolelle.

Saunassa oli tietenkin väkeä. Ruotsalaiset olivat vähemmistönä. Paikalla oli ensi alkuun yksi liettualainen ja kaksi venäläistä itseni lisäksi. Saunoimme liettualaismiehen kanssa venäläiset alalauteille heti ensi töiksemme ja haukuimme ruotsalaisen, suomalaisen ja venäläisen jääkiekon. Emmekä ihan kokonaan väärässä olleet; Ruotsi ei päässyt jatkoon.

Löylyveden lämpötilan merkitys nousi esille siinä vaiheessa, kun hain kraanasta vettä ja liettualaismies tuli komentelemaan kuumavesihanan puolelle. Itse väitin edelleenkin, että sillä ei luulisi isompaa merkitystä löylyihin tai saunan lämpenemiseen olevan. Hän oli täysin eri mieltä. Ja sanoi, että kyllä se ihan puhtaasti fysiikkaa ajatellen on niin. Minä ja myöhemmin paikalle tullut itävaltalainen kaveri väitimme kivenkovaan ettei sillä ole mitään merkitystä suuntaan tai toiseen.

Hauskintahan tässä monikulttuurisuudessa on aina se, että mielipiteet ovat kovin pyhiä. Liettualaismies taisi ottaa vähän nokkiinsa, kun uskalsin mennä väittämään vastaan, mutta minkäs teet. Kun en minä oikeasti usko, että sillä mitään merkitystä on.

Toinen hupaisa asia on se, että kaikki kommunikointi tapahtui tietenkin ruotsiksi. Sain myös kuulla, että en puhu ruotsia suomalaisittain, vaan lähinnä amerikkalaisittan. Tämä on kyllä outoa, sillä olen (alunpitäen) oppinut ruotsin kielen Suomessa asuessani. Niistä opeista ei tosin tänne  muuttaessa ollut mitään hyötyä; kaiken sai opetella ihan alusta pitäen.

Huoltotauko

Nyt kun lonkkaniveleni ja pakaralihakseni huutelevat hoosiannaa eilisen salitreenin jälkeen, alkaa ajatus metsälenkistä tuntumaan sittenkin hieman kaukaa haetulta. Tarkoitukseni oli siis tänään lähteä ajamaan muutaman kymmenen kilometrin mittainen maastopyörälenkki Gömmarenin maastoon, mutta jalkojen lihasten kunto huomioon ottaen ajatus tuntuu nyt hieman kaukaiselta. Pitäisi istua alas, rauhoittua ja venytellä. Huomasin nimittäin, että eilisen treenin jälkeen venyttelin toki, mutta kaksi tärkeää liikettä jäi tekemättä ja nyt on lonkassa ja pakaroissa niin sanotusti fiilikset paikallaan.

Sama pätee toki pyöräänkin. Se on edellisviikonlopun metsärälläyksen jälkeen edelleen huoltamatta, sillä ajoin koko viikon Singlespeed GT:llä. Maastopyöräni (Kona Blast Deluxe) vaihteisto kaipaa siis huoltoa. Pesu, rasvaus ja säätö ja nimenomaan tuossa järjestyksessä. Vaikka lähtisinkin metsään, pitäisi minun siis huoltaa vaihteisto.

Tästä juolahti mieleeni se, että myös aivoja tarvitsee silloin tällöin huoltaa. Ainakin kirjoittaessaan sitä saattaa helposti muuttua hyvinkin yksisilmäiseksi sen oman tekstinsä kanssa ja kaivata (tietämättään) uudenlaista näkökulmaa tapahtumiin tai henkilöihin. Sen lisäksi, että koko aikainen jännitystilassa oleminen ja kirjoittamiseen keskittyminen saattaa pahimmillaan kostautua ties minkälaisena stressireaktiona.

Niinpä siis ajattelin, että tämän päivän käytän huoltotöihin. Huollan kroppaa venyttelemällä, pyörän säädän kohdalleen ja annan aivoilleni rentouttavaa ajanvietettä sekä kirjallisessa, että elokuvallisessa muodossa. Maailmanlopun ravintola on vielä kesken, samoin John Le Carren Ylimmät ystävät. Näiden lisäksi mieleni tekisi istua alas ja keskittyneesti ja nukahtamatta katsoa läpi Kurosawan Kagemusha. Eilinen yritys valui hukkaan.

Toisaalta, voin myös tehdä niin, että huollan pyörän, ajelen vähän lähimetsissä, venyttelen lihakset kuntoon, jonka jälkeen istahdan sohvalle kirjojen ja hyvän syötävän kanssa ja yritän vältellä nokkaunia iltakymmeneen asti

Kahtia jakautunut mieli

Kun kolme ja puoli vuotta sitten ryhdyin muuttamaan elintapojani, perustin myös blogin. Kotletista atletti -blogini onkin palvellut uskollisena lihaskunnon kirjaamisalustana näihin päiviin asti. Vaikkakin on myönnettävä, että viime aikoina into kirjoittaa treenaamisesta on hiipunut sitä mukaa kun into kirjoittaa kirjoittamisesat on kasvanut. Sen lisäksi olen näemmä saavuttanut treenaamisessani sen pisteen, että kykenen ylläpitämään treeni-innostustani ilman, että minun tarvitsee kirjoittaa itseäni fiilikseen. Noin ikään kuin pääsääntöisesti.

Näin ollen olenkin miettinyt, että jos yhdistäisin nämä erillään pitämäni maailmat tämän samaisen amonpolis -blogin (jonka nimi ja ympärille mielessäni kudottu maailma minun vielä joskus pitänee selittää lukijoille) alle. Kuuluvathan ne molemmat niin olennaisena ja erottamattomana osana elämääni, etten oikeastaan ilman kumpaakaan enää nykyisin osaa olla.

Tiedä vain tuosta sitten, miten se onnistuu. Postien siirtäminen nyt on melko tavalla helppoa Worpressin alustan avulla. Ne muutamat reseptit ja treeniohjelmalistat saisin myös siirretyksi, mutta miksi ihmeessä siirtäisin ne? Jos vain kirjaisin Kotletin etusivulle maininnan siitä että tekstit ovat jatkossa täällä, riittäisikö se?

Toinen kysymys on tietenkin se, että kiinnostaako kirjallisia ihmisiä lihallinen kulttuuri? Yleistäen  ajateltuna lukutoukat ja kirjallisuuden harrastajat karsinoidaan usein liikunnan vieroksujiin. Itse (nykyisin) ihmettelen, miksi? Miten muka se, että lukee tai kirjoittaa voisi olla esteenä sille, että kuntoilee ja pitää itseään kunnossa? Sama kysymys pätee toki toisinkin päin.

Eli miksi ihmeessä liikuntaharrastus muka estäisi ihmistä kirjoittamasta tai lukemasta?Ainakin itselläni pitkät maastopyöräily-, kävely- tai juoksulenkit ovat mitä hedelmällisintä ja otollisinta aikaa antaa ajatusten lentää. Samalla kun lyhyempitempoiset lihaskuntoharrastukset edesauttavat pään nollaamista. Joskus tosin sitä nollaa kroppansa siinä määrin siinä treenatessaan, että ei enää jaksa tehdä yhtään mitään. Se on tietenkin muutamaan kertaan estänyt kirjoittamisen kokonaan.

Olen myös huomannut molempien harrastuksien tukevan toisiaan. Liikunann säännönmukaisuuden ylläpitäminen vaatii säännöllisiä elämäntapoja, jotka taas edesauttavat ylläpitämään kirjoittamisen järjestelmällisyyttä. Sanalla sanoen, en minä jaksa niitä enää niin paljoa pitää erillään, vaikka en kirjoittaessani juokse tai juostessani kirjoita muuten kuin mielikuvissani.

Ja se seikka, että kävelen päivittäin koiran kanssa ulkona on kasvattanut kiinnostustani kirjoittaa romaani jossa ensisijaisesti siirrytään jalkaisin paikasta toiseen. Tai ainakin lihasvoimalla, kuten nyt vaikka soutaen tai pyöräillen.

Työtä

Toisin kuten kuvassa seisovat miehet  - joista oikeanpuoleinen näkyy selvästi olevan mielestään ainut joka tietää mihin kohden kuorman olisi syytä tulla – olen tehnyt töitä enkä seisoskellut. Se vain on nyt niin, että kyllä tämä kertakaikkiaan tylsää välillä on.

Siis kirjoittaa uudelleen ja kahlata läpi jo kahdesti aiemmin kirjoitettua kohtausta (tai siis  tässä tapauksessa kahta). Tylsää se on siksi, että nyt ei pääse niin paljon sylkemään ulos uutta, pikemminkin saa suitsia itseään.  Haastavaahan se on, vaikeaa myös ja olen jokseenkin varma, että olen onnistunut korjaamaan kenties puolet kömpelyyksistä tekstin sisällä. Edelleen vaikeinta on hahmottaa se poikittain oleva lauserakennelma, jonka olen saanut kehitettyä siirryttyäni minä -muotoisesta kerronnasta yksikön kolmanteen persoonaan. Käytännössä siirros tuli tehtyä edellisellä kirjoituskerralla ja nyt, kun olen jotakuinkin luvussa 44 (ja enää 1/3 tekstistä on käymättä läpi) alan päästä paremmin jyvälle siitä miten se olisi pitänyt kirjoittaa. Olen siis jokseenkin varma, että saan palata oksennukselle tämänkin kirjoituskerran jälkeen.

Mutta kiire minulla ei saa olla. Aiemmat käsikirjoitukset olen, myönnän sen toki, lähettänyt aivan liian raakileina eteenpäin. Nyt, kun olen jyvällä omasta tavastani työskennellä, minun pitää antaa itselleni enemmän aikaa toimia niin, että teksteistä tulee hyviä ja valmiita.

Olen siis huomannut työskenteleväni sillä tavoin pätkissä, että yhden 3-4:n kuukauden rypäksen jälkeen olen kirjoittanut käsillä olevan tekstin kertaalleen. Oli sitten kyseessä ensimmäinen tai toinen kerta. Tämän jälkeen tuntuu luontevalta siirtyä jonkin uuden tekstin pariin ja jättää edellinen muhimaan, kunnes jälleen muutaman kuukauden jälkeen palaan sen kimppuun. Välillä tuntuu, että pitäisi pidentää sitä välimatkaa, sillä objektiivisuuden säilyttäminen uudelleen kirjoitettaessa on perin hankalaa. Se tarina on ainakin tähän mennessä jaksanut temmata minut mukaansa, että hetkittäin unohdan olevani korjailemassa ja uudelleenkirjoittamassa tekstiä, enkä välttämättä nauttimassa siitä.

Nyt herääkin ajatus, että olisiko minun syytä korjailla tekstiä ja kirjoittaa sitä uudelleen ja uudelleen niin kauan kunnes se alkaa todella maistua puulta. Kunnes en millään jaksa löytää siitä mitään huomautettavaa. Sen jälkeen, jos sen vain jättäisi muutamaksi kuukaudeksi muhimaan (hankkisi niitä paljon puhuttuja esilukijoita, joita ei juurikaan ole) ja ottaisi sen käteen vielä kerran. Ja jos teksti silloinkin tuntuu luotaantyöntävältä ja puhkikalutulta, niin jospa se vasta siinä vaiheessa on valmis. Nyt kun minä tapaan tappaa nämä rakkaani lähinnä lähettelemällä heitä ympäriinsä

Kirjallisuus ja elämäntapa

Olen viettänyt aikaani kirjojen ja kirjallisuuden parissa niin kauan kuin jaksan muistaa. Opin lukemaan jo varhain. Tavasin tekstejä Helsingin Sanomien etusivun mainoksista (Valintatalo) ja Aku Ankasta. Itse asiassa Akkaria tavaillessani huomasin ensimmäisen kerran osaavani lukea. Siis se tunne,
kun yhtäkkiä huomaa ymmärtävänsä kahden vierekkäisen sanan liittyvän toisiinsa ja muodostavan joltisenkin järkevän lauseen. Tämän jälkeen luinkin kaiken mahdollisen maitopurkista puhelinluetteloon. Molemmissa oli jollain tapaa tylsä ja ennalta-arvattavissa oleva juoni, eivätkä ne kiehtoneet lainkaan siinä määrin kuin muut kirjat. Varsinaisia kirjoja taisin tosin
alkaa lukea vasta yhdeksänvuotiaana. Sen jälkeen se olikin sitten menoa.

Viisikko oli totta kai yksi niitä ensimmäisiä, samoin Kolme etsivää, sekä
Seikkailusarjat, Tarzanit, John Carterit, Vernet, Sherlock Holmesit ja muu kuviteltavissa oleva lastenkirjallisuus tuli kahlattua läpi jo ala-asteen aikana. Se, mikä varsinaisesti räjäytti potin seikkailu- ja dekkarikirjallisuuden puolelle oli luullakseni Alistair MacLean. Kotkat kuuntelevat oli se iso juttu. Muistan lukeneeni sen ensimmäistä kertaa (luullakseni) 11-vuotiaana. Tämän
jälkeen pitikin sitten lukea ne kaikki. Tähän mennessä ne on tullut lukeneeksi useampaan kertaan. Kuten niin monet muutkin. Myöhemmin on tullut luetuksi edelleen kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Vaikka SciFi onkin itselläni lähellä sydäntä, niin on siellä moni muukin

Kirjoittaminen tuli mukaan kuin varkain. Aluksi se lähti liikkeelle sanoitusten tekemisestä ja sillä tiellä jatkoinkin vuoteen 2009 asti. Mielestäni onnistuin sanoituksissani jopa kohtuullisen hyvin. Bändit vain eivät aina täysin ottaneet tuulta alleen. Mikä kyllä johtui luultavasti häilyvästä asuinpaikastani. Aina on pitänyt muuttaa, kun on saanut jotain pysyvämpää aikaiseksi, mikä taitaa myös kertoa jotain itsestäni. Sanoitusten ohella rustasin runoja aina aika ajoin.

Miten tämä kaikki sitten liittyy otsikkoon? No siten, että kirjallisuus sekä nautittuna, että tuotettuna on kuulunut olennaisena osana elämääni niin kauan kuin muistan.

Vielä neljä vuotta sitten onnistuin kuulumaan niin sanottuun inspiksen voimalla -koulukuntaan; tekstit tulivat silloin kun niiden tekemiseen sai innoituksen. En istunut temaattisen kokonaisuuden äärelle tekemään lauluja tai runoja, vaan kirjoitin ulos sitä mitä sattui milloinkin tulemaan. Eihän siinä luullakseni mitään vikaa ole, mutta ei se millään tapaa vakavasti otettavaksikaan missään vaiheessa päässyt. Vaikka kunnianhimoa oli vaikka muille jakaa, niin työhaluja ei ollut oikeastaan nimeksikään.

Kun sitten bänditouhut ulkomaille muuton myötä karisivat, huomasin miettiväni entistä enemmän kirjoittamista. Eli mitä siis seuraavaksi tekisin. Huomasin, että tarinat kasvoivat tietään eri muodoissa pitkin päätä ja jotkut niistä päätyivät rungoksi kirjatussa muodossa ranskalaisine viivoineen erinäisille muistikirjoille joko sähköiseen tai analogiseen muotoon.

En muista mistä varsinainen kipinä tuli, mutta luulen, että Stephen Kingin Kirjoittamisesta toimi selkeänä ponnahduslautana ja kimmokkeena sille, että ryhdyin kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani. Tämä toki sen lisäksi, että olin ajatellut, mitä tapahtuisi, jos ihminen yllättäen huomaisikin putoavansa oman turvallisen maailmansa tapahtumahorisontin ulkopuolelle ja havaitsisi eläneensä siihen asti toisen kontrolloimaa elämää.

Niinpä rakensin itselleni tavoitteen; kirjoittaa kerran päivässä, kuutena päivänä viikossa. Se sopi jollain tapaa yksiin liikuntatavoitteideni kanssa, jotka olivat jotakuinkin samansuuntaiset (ovat muuten edelleen). Vuoden 2009 joululoma oli kolmen viikon pituinen ja onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan tarinan ensimmäisen version silloin.

Nyt jälkikäteen on ollut hyvä huomata parikin seikkaa. Ensinnäkin se, että olen varsin jääräpäisesti pitänyt yllä kirjoitustahtiani. Siitä kiitos myös ymmärtävälle ympäristölle siinä vaiheessa kun ukko istuu yrmeän näköisenä läppäri sylissä sohvalla, eikä vastaa kuin tyhjällä katseella puhuteltaessa. Tämän lisäksi se ensimmäinen kolmen viikon mittainen jakso oli omiaan kirjoittamisen tavaksi muodostumiselle; nykyään, jos yksi päivä jää välistä, tiedän, että seuraavana päivänä on vähintäänkin pakko kirjoittaa. Oli se sitten mitä tahansa. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että kirjoittaminen on pysynyt aktiivisena.

Kirjoittamisen lisäksi olen lukenut (ja kuunnellut äänikirjoja), selaillut verkosta kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, kuunnellut aiheeseen liittyviä podcasteja ja radio-ohjelmia, pitänyt aiheen ylipäätään lähellä ja aktiivisena koko ajan. Viime kuukausien aikana olen löytänyt myös muita kaltaisiani kirjoittamista tekeviä bloggaajia. Joista muuten (ainakin otsikosta päätellen) ainakin Pasi Ilmari Jääskeläinen taitaa juurikin käsitellä tätä aihetta sivuavaa aihetta omassa blogissaan. Jännä juttu sinänsä, että olen miettinyt tätä jo jokusen viikon ja aloitin tämän kirjoittamisen eilen .

Joka tapauksessa olen huomannut, että itse tekeminen ruokkii inspiraatiota. Uusia ideoita tulee sitä helpommin, mitä enemmän tekee, luulisin. Tai sitten aivan yhtä harvoin kuin ennenkin, nykyisellään sitä vain täyttää sen väliajankin kirjoittamisella . Tämän lisäksi se, että pitää aiheen yllä, aktiivisena mielessään härkäpäisesti vaikka aina ei huvittaisi tai jaksaisi (niitä päiviä on muuten yllättävän harvassa nykyisin!) ja kirjoittaa kirjoittamasta päästyään on saanut aikaan melkomoisen flow:n, jota nyttemmin on hankalaa pysäyttää.

Tietenkin se seikka, että asun ulkomailla, eikä minulla ole työpaikan ulkopuolella perheen lisäksi liiemmin sosiaalista elämää, aikaansaa sen, että voin keskittyä kirjoittamaan varsin vapaasti. Enkä minä tilannetta paheksu. En millään muotoa, päin vastoin, olen kovin tyytyväinen. Se, että osaa vielä toistaiseksi pitää television kiinni ja sulkee Facebookin häiritsemästä on myös omiaan auttamaan tekstin tekemiseen keskittymistä.

Alusta on hyvä alkaa. Jos tuntuu siis siltä, että haluaa kertoa tarinan siitä kohden. Voihan tietenkin olla, että haluaa ryhtyä kertomaan sitä sieltä keskeltä, mutta eikös se tarina siitä huolimatta ala silloin alusta? Vaikka se alku olisi lopussakin? Tai edes siltä väliltä.

Itselläni on muutama teksti lähtenyt liikkeelle nimenomaan yhdestä lauseesta, jonka ympärille sitten loput asiat ovat löytäneet tiensä. Aina se ensin löytynyt lause ei loppujen lopuksi edes aloita tarinaa, joskus se ei ole enää edes paikalla lopullisessa versiossa.

Joka tapauksessa, kun nyt kerran tällaista on ollut joissakin kirjoittajablogeissa esillä(kuten nyt vaikka Kaksi sivua,Iloksi muuttuu ja Marken maailma), niin laitanpa tähän ihan mielivaltaisessa järjestyksessä viiden eri tekstini ensimmäisen lauseen.

1) Daniel katseli ulos.

2) Legendan mukaan Pyhä Amos Hiljainen oli ensimmäinen profeetta.

3) Ei joutsen kuollut ollut.

4) Satoi.

5) Se oli viimeinen kesä, kun minut lähetettiin maalle.