Kirjoitusprosessin pituus

Juuri työn alla olevan fantasiatarinan päähenkilö on elänyt mielessäni jo jonkun aikaa. Mikäli muistan oikein, sain idean nimeen ja hahmoon vuonna 1998 tai 1999. Kirjatuksi asti pääseminen kesti häneltä muutaman vuoden ajan. Eikä hän vieläkään ole valmis. Itse asiassa en usko hänen olevan valmis edes siinä vaiheessa kun itse tarina valmistuu. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että toivoisin hahmon elävän elämäänsä tarinan ulkopuolella.

Tämä tuli mieleeni tuossa muutama viikko takaperin, kun huomasin muuton alla vanhoja tavaroita peratessani vanhoja muistiinpanojani. Jopa edellinen lähes valmis romaanini (Mustan suklaan päivä) on lähtökohtaisesti ideana syntynyt vuonna 1997. Liki valmiiksi saamiseen on mennyt siis 16 vuotta. Groldtin – tämän fantasiahahmon – tapauksessa matka taitaa vasta olla alussa. Kirjoitan tarinaa nyt vasta ensimmäistä kertaa ja mikäli tunnen itseni edelleen samaksi ihmiseksi, niin tuskin se on valmiina ennen kuin kirjoitan sen neljä tai viisi kertaa.

Kauhistuttavan tästä huomiosta tekee se, että niin sanotun krapula-trilogiani toisen osan syntyidea ja teema pälkähtivät päähäni leikatessani ruohoa viime syksynä. Ideahan sinänsä ei ole kauhistuttava, ainakaan minun mielestäni, eikä sekään, että saan ideoita ja ajattelen. Yleensä se (ajattelu ja ideointi) on ihan hyvä asia. Kauhistuttavuus tulee siitä ajatuksesta, että miten monta vuotta saan odottaa tämän tarinan olevan valmiina. Saanko sen valmiiksi jo ensi vuonna vai meneekö siihen kuitenkin se 15 vuotta ennen kuin uskallan myöntää etten saa siitä sen valmiimpaa (sillä kertaa).

Toisaalta on myös niin, että noita aiempia ideoita en muistiin kirjaamisen lisäksi ole työstänyt lainkaan ennen kun muutama vuosi (tai Groldtin tapauksessa kuukausi) sitten. Näitä uudempia ideoitahan olen jo alkanut työstämään sekä kirjoittamalla, että ajattelemalla huomattavasti aktiivisemmin kuin mitä noita aiemmin ideoimiani. Toivon todellakin sen nopeuttavan prosessia.

Kevät horteessa

Niille, jotka tätä blogia seuraavat tai ovat seuranneet, voin tiedottaa seuraavaa: Koko kevät on mennyt ihan horrostellessa. Luulen, että osaltani ovat syynä olleet pimeät kelit ja umpikujaan humahtanut romaani. Tai ei siinä varsinaisesti umpikujaa ole, kunhan vain jokin kynnys, jonka ylittämiseen minulta ei riittänyt voimia. Sen lisäksi, että ‘Mustan suklaan päivä’ tuntuu edelleen olevan kesken (vaikka sen olenkin kustantamoille lähettänyt). Tai siis siinä on se yksi henkilöhahmo, joka pitää kyllä muuttaa, mikä tarkoittaa sitä, että kaiken hahmoon liittyvän  saa kirjoittaa uusiksi. Virkistävää sinänsä. Ja kauhistuttavaa, sillä viime hetken muutokset saavat helposti aikaan kaiken maailman sivuefektejä ja kerronnallisen epäjatkumon esiintymistä kaiken epäloogisuuden kanssa. Riski virheille siis kasvaa. Ja kun kyseessä nyt kuitenkin on noin 450 sivua tekstiä, niin ei se työ sieltä pienimmästä päästä taida olla.

Nyt kuitenkin olen tällä viikolla kyennyt palaamaan uuden tarinan pariin. Kyseessä on tällä kertaa fantasiamaailmaan sijoittuva miekkaa, verta ja suolenpätkiä -tyyppinen kertomus. Ensimmäinen repliikki tuli jossain kolmen tuhannen sanan paikkeilla ja sekin oli neljäsanainen itselleen lausuttu toteamus.

Sitä kirjoittaessani olen huomannut hiljakseen löytäneeni sen tapani kuvata maailmaa. Tai ainakin se seuraa samaa tapaa tapahtumapaikasta riippumatta.

Tulin tässä myös miettineeksi (Kiitos Pasi-Ilmari Jääskeläinen) omaa kohdelukijaani. Kyllä se on tällainen ihminen, joka pitää vastavirtaan ajattelevista altavastaajista (tai ainakin pitää heidän puoltaan), antisankareista ja elämän, hien ja veren makuisesta maailmasta. Ehkä. Kun tämä on vähän vaikea mieltää mitenkään muuten kuin siten, että minä kirjoitan itselleni ja voin kuvitella itseni kaltaisten (onko meitä muka muitakin?) ihmisten pitävän samoista asioista kuin itsekin pidän.

Joulun odotusta

Vielä pitäisi muutama päivä jaksaa odottaa ennen kuin todenteolla pääsee pitämään taukoa someilusta ja keskittymään kirjaston antimiin. Kuvan mukainen lasti tuli haettua Tukholman kaupunginkirjastosta. Tranströmer liikutti jo ensivilkaisulla.

Erkki Valleniuksen Kansankodin kuokkavieraat – II Maailmansodan jälkeen Ruotsiin muuttaneet suomalaiset kaunokirjallisuuden kuvaamina vaikuttaa vallan mielenkiintoiselta opukselta. Varsinkin kun se käsittelee sekä tätä suomalaisten harrastamaa työperäistä maahanmuuttoa sekä siitä kirjoittamista. Sen lisäksi, että kyseessä ovat Ruotsiin muuttaneet suomalaiset, kuten itsekin olen. Kirjallisuus vielä pisteenä i:n päällä. Jopa johdanto tuli selattua läpi. Yleensä näissä tutkimusjulkaisuissa tuppaan jumahtamaan esipuheen toiselle sivulle ja asiat jäävät omalta kohdaltani tutkimatta.

Tomas Tranströmerin kootut teokset (1954-2004) on melkoinen järkäle. Luin muutaman runon kirjan alusta ja huomasin, että käännös näkyy tavoittaneen ainakin jotain. En ole vielä lukenut näitä alkuperäiskielellä, vaikka luulenkin, että se olisi parempi niin. Pitäisi vain kyetä omaksumaan runon kieli jollain muulla kuin omalla äidinkielellään; siinä on jo melko lailla haastetta. Ehkä sitten jonain päivänä. Kun edellisen kerran olen lukenut Nobelilla palkittua runoilijaa, oli kyseessa Seamus Heaneyn teos. Josta osasin siitäkin pitää.

Petri Tammiselta löysin sekä Enon opetukset, että Rikosromaanin. Hän tuntuu osaavan käyttää sanojaan säästeliäästi. Kyky, mihin itse tuskin koskaan pääsen. Tai en nyt kyllä voi olla varma siitä, onko kyseessä kyky vai ominaisuus. Luulen, että totta puhuakseni kyseessä ei voi olla mitään muuta kuin ominaisuus. Tosin voisi myös kuvitella, että näitä ominaisuuksia voi opetella, jolloin niistä tulee jollain tasolla kyky. Tammisen ja Joel Haahtelan tavassa kirjoittaa on jotain samaa. Sellaista tyylitietoista selkeyttä. Odotan näitäkin mielenkiinnolla.

Mikael Niemi osasi yllättää populaarimusiikillaan. Tämän jälkeen en ole Pajalan pojan tekeleitä ottanut lukeakseni. Mies joka kuoli kuin lohi on siis sekin jo jonkun aikaa odottamani tapaus. Luultavasti hänen viimeisimpänsäkin suomennetaan lähiaikoina, ellei ole jo suomennettu. Se pitää laittaa lainauslistalle mitä pikimmiten.

Turkka Hautalan paluusta en osaa sanoa mitä odotan; Salo -teoksen luin, enkä osannut sitä ryhtyä moittimaan. Jos en myöskään rajattomasti kehumaan. Ei se huono ollut, vaikkakin jollain tapaa ennalta-arvattava, kuten tavallisten ihmisten elämät joskus ovat. Vaikka useimmiten eivät. Se vain tuntui käänteineen seuraavan jollain tapaa helposti ennakoitavaa kaavaa.

Olli Jalosen Karatollan valitsin ihan vain kirjan nimen vuoksi. En muista, olenko Jaloselta missään vaiheessa mitään lukenut. Luultavasti. Asian muistamista auttaisi lukemispäiväkirjan pitäminen, luulen. En vain ole missään vaiheessa osannut pitää sellaista tarpeellisena. Tuntuu kuin lukeminen ja sen mukanaan tuomat uudet maailmat ja niiden kuvat itsessään riittäisivät tuomaan elämääni jotain; että niitä ei tarvitsisi sitten jälkeenpäin enempiä miettiä. Parhaat kirjat jäävät kuitenkin mieleen ja ne muutkin ruokkivat jollain tapaa mieltä.

Mika Myllylän riisuttu mestari kiinnostaa sekä aihepiirinsä, urheilu, että sen lieveilmiöiden puolella. Itse liikuntaa harrastavana on mielenkiintoista nähdä, mitä kilpailumielessä urheilua ammatikseen tehnyt mies on ajatellut.

Seppo Sillanpään Tämä on ryöstö on käsissäni jo toista kertaa. Ensimmäisen kerran muistan lukeneeni sen joskus 1990 -luvun loppupuolella. Aihepiirinä epäonniset humalaiset suomalaiset pankkiryöstäjät ja muut rikolliset on ainakin Jari Tervon toimesta tullut käsitellyksi muutamaankin otteeseen, mutta kyllä se siitä huolimatta, tai johtuen, oudosti kiinnostaa.

Edellisten lisäksi havaitsin tänään, että Cormac McCarthyn Blood Meridian on viimein suomennettu. Nimi Veren ääriin tuntui aluksi oudolta. Itse olin ajatellut sitä suoraviivaisemmin vain kääntöpiirinä. Nyt, illan mittaan nimi tuntuu istuvan kirjaan perin juurin hyvin. Pitääkin hetimmiten pyytää kirjastoa tilaamaan sitä muutama kappale kokoelmiinsa. Kyllä se kertakaikkiaan loistava kirja on, ainakin alkuperäiskielellä. Toivottavasti käännös on onnistunut. Haastava työ sen kanssa on varmasti ollut.

Ajatuksia aamuruuhkasta (oravanpyörä tynnyrissä)

Kaupunki tyhjenee raa’asta materiasta. Tai materiaa siis on, sitä kyllä tuotetaan, mutta lähinnä muualta. Ympärillämme oleva infrastruktuuri on luotu muualta tuodun materiantuotannon ruokkimiseksi. Lähiruoka ja lähellä tuotetut tavarat ovat lähinnä tiedostavan, paremmin toimeentulevan ylemmän keskiluokan oma pikku harrastus. Mitään muuta iloa siitä ei ole. Persaukisemmalla väestönosalla ei ole varaa ostaa luoonnonmukaista lähituotetta, eikä rikkaampaa väkeä kiinnosta. Suurin osa paikallisista työpaikoista ovat joko palvelu- tai myyntitöitä. Palveluammatteja myös sillä tavoin, että tuotetaan palveluja palveluntarjoajille.
Putkimiehet tekevät sopimustöitä kiinteistönhoitofirmoille ja laskuttavat suolaiset summat saadaksen itselleen edes säällisen osan kuluttajan tai palveluntarvitsijan maksamasta summasta. Heille itselleen jää käteen vain osa. Kaikki tekevät toisilleen töitä ja raha liikkuu vähän sinne ja tänne, mutta päätyy lopulta sinne minne kaikilla muillakin: lähikaupan omistajaketjun pankkitilille.
Entiset pientehdasalueet ovat tyhjillään tai ne on vuokrattu toimistokäyttöön. Joissakin pyörii osuustoimintamallisesti muutama käsityöyritys. Ne tuottavat omistajilleen ja työntekijöille juuri sen verran, että ei kannata jättää tekemättä. Vähän enemmän kuin mitä saa perusturvan perusteella. Harrastus, josta melkein maksetaan.
Suurin osa konttoreissa työtä tekevistä ihmisistä tekee töitään pitääkseen paikallisen liiketoiminnnan pyörät pyörimässä. Joko suoraan tai välillisesti. Mitään varsinaista paikallista ei kuitenkaan ole olemassakaan. Ei niiden muutaman onnettoman näpertelijän lisäksi. Kaikki, myös niiden lähituottajien tuottamat tavarat, saavat suurimman osan raaka-aineistaan jostain muualta. Kiinasta, Intiasta, Bangladeshista, Thaimaasta, Puolasta, Virosta ja Venäjältä. Noin ensi alkuun. Samoista maista, mistä varsinaisen fyysisen, vähempipalkkaisen työn tekijät tässä kaupungissa ovat kotoisin. Tällaisia huomioita tehdessäni mieleni pohjalla vaanii kysymys: entäs jos?
Entäs jos ulkoa tuotetun tavaran paikallinen kysyntä lakkaa? MItä silloin tapahtuu? Mitä tapahtuu, kun tavaraa ei tuoteta, eikä sitä kukaan osta? Paikallinen raha ei liiku, ihmisten työpaikat lopetetaan kannattamattomina ja ostovoima vähenee. Ostovoiman vähetessä sitä tavaraa ei osteta edes senkään vertaa kuin aiemmin.
Entäs jos tavarantuottajat päättävät keskittää myyntinsä jonnekin, missä kysyntä on suurempaa? Jos tänne ei riitä enää tavaraa? Jos sen tuottaminen on kannattamatonta verrattuna suuremmille markkinoille.
Mitä tapahtuu ihmisille siinä vaiheessa, jos heidän kyvyilleen ei ole käyttöä? Tavalliset ihmiset, jotka ovat tottuneet siihen, että leipä tulee pöytään, kun käy vähän painelemassa nappeja ja lähettelemässä sähköposteja facebook -statusten välissä töissä. Siis sillä aikaa kun ei olla kahvilla ja keskustella siitä, mitä kauheaa julkkikset ovat taas viimeksi tehneet. Julkkikset, joiden ainoa tehtävä näyttäisi olevan se saman rihkamakaupan ruokkiminen. Entäs jos se rihkamakauppa vain katoaa, kuihtuu pois.
Nähdäkseni suurin osa tässä kaupungissa olevasta työstä häviäisi. Mitä tulisi tilalle? Jotain kai olisi pakko tulla. Mutta mitä ihmiset osaisivat tehdä?
Omalta kohdaltani voin sanoa, että osaan kohtuullisen hyvin toimia tietokoneiden parissa. Ohjelmointia en voi väittää osaavani, erilaisten komentojonojen kirjoittamista kyllä. Osaan myös käynnistää koneen ja etsiä vian, siinä missä laitteen sammuttaminen työtehtävien suorittamisen jälkeen tuntuu olevan jo huomattavasti vaikeampi pala. Se sammutusnappi kun ei heti löydy. Paljoa muuhun minusta ei noin ammatillisesti sitten olekaan. Fyysinen kuntoni on nykyään sellainen, että voisin kuvitella pystyväni tekemään fyysistäkin työtä ilman että liiemmin kärsisin. Ainakaan ensi alkuun, ennen kuin elimistöni rasittuisi työn yksitoikkoisen rasittavuuden alla.
Jostain syystä tämä ajatus kaiken ympärilläni olevan työn turhuudesta iski tänä aamuna. Turhaahan se on. Ei kukaan voi väittää, että työ, jonka ainoa tarkoitus on pitää jokin muu kuin itsensä pyörimässä, on jollain tapaa tarkoituksenmukaista. Se, että oma työpaikka vielä toimii ja pyörii, on seurausta lähinnä siitä, että se onnistuu ruokkimaan sitä ruokkivaa konetta omilla tuotoksillaan. Siitä ja sen lisäksi myös ihmisen ostovoiman ylläpidosta. Ostovoiman, jonka poispäin syytämä raha kulkeutuu loppujen lopuksi jonnekin täysin toisaalle.
Entäs siinä vaiheessa, kun kaikki teollinen tuotanto viedään muualle? Siinä vaiheessa täällä on vain koneistoja, joiden pääasiallinen tarkoitus on pitää kulutus toiminnassa. Kaikki toiminta perustuu tuottamisen sijasta kuluttamisen ruokkimiseen. Nyt tuotantolaitoksia pidetään vielä täällä. Lähinnä siksi, että niitä ei ole vielä voitu viedä poiskaan. Joko siitä syystä, että tarvittavaa tietotaitoa ei ole ehditty halvemman työvoiman maahan hankkia tai siksi, että ammattiliitot ovat jostain oudosta oikusta johtuen onnistuneet pitämään huolta jäsenistään.
Minkälaiseksi tämä tällä hetkellä ympärilläni oleva maailma siinä tapauksessa muuttuu? Kuihtuuko se kasaan ja antaa mahdollisuuden omaehtoiseen paikalliseen elämään, mikä ei pyöri kaupallisen kulutushysterian ympärillä? Vai käykö kuten pelkään, että tämä vielä vähän vajaana käyvä tyhjää huutava kulutustynnyri saa vain enemmän virtaa koneisiinsa ja pumppaa kaiken ihmisyyden ulos. Hetimullekaikkitänne kertaa neljä toistuu kiihtyvällä vauhdilla, kunnes astumme muovilla ja rihkamalla vuorattuun, halvalla tuotettuun kertakäyttöhautaholviin. Jaa, ne haudat nyt tuppaavat varsin kertakäyttöisiä olemaan joka tapauksessa.

Asioiden tekeytymisestä

Asiat valmistuvat omalla ajallaan. Kaiken tämän kiireen, häsellyksen, juoksemisen ja jokapäiväisiin, hetkellisiin pieniin tapahtumiin pääsääntöisesti keskittyvän elämän aikana sitä ei vain aina huomaa.
Liikkuessa kunto kasvaa. Oli kyseessä sitten lihaskunto tai aerobinen kyky liikkua. Se kasvaa aina, kun tehdään jotain. Myös levossa, vartalon palautuessa. Lepoa ennen vartaloa on tietenkin pitänyt rasittaa. Pelkkä lepo ei yksin riitä. Olen toki sitäkin kokeillut. Yksi askel, ensimmäinen vartin mittainen kävelylenkki ja sen muuttaminen kolme kertaa viikossa tapahtuvaksi asiaksi. Ja siitä edelleen päivittäiseksi. Yksi punnerrus. Matka ylös-alas kunnes niitä on sata tehtynä. Järjetön läjä vatsalihasliikkeitä ja kyykkyjä. Leukoja. Eikä enää nykyisin niin paljoa hengästytä portaissa. Lumen luontikin onnistuu suhteellisen helposti siinä missä muutkin fyysiset toimet.
Kunnossa oleva fyysinen puoli ruokkii henkistä. Henkinen kantti kasvaa. Kasvua ei ensin huomaa. Jossain vaiheessa havaitsee, että aiemmin ylitsepääsemättömänä pitämänsä asiat vaativat vain vähän pitempää kyspytystä ja istumista. Ja tekemistä. Huomaa, että asiat eivät yleensä valmistu niitä itse tekemättä. Ainakaan se ei tunnu samalta.
Kirjoittaminen. Sana sanalta asiat loksahtavat ruudulle, ruudulta tietokoneen muistiin, varmuuskopio pilvipalveluun (DropBox). Sana sanalta asiat tulevat kirjatuksi ylös, hetki hetkeltä lähemmäs valmista. Se valmiin tila on vain hieman häilyvä. Kun on saanut jonkun asian valmiiksi, niin jo muutaman kuukauden perästä sitä uudelleen katsoessaan huomaa, että tekemistä riittäisi vielä. Ainakin, mitä tulee käsikirjoitukseen.
Matka käsikirjoituksesta valmiiksi romaaniksi on yllättävän pitkä. Itse asiassa matka jo siihen, että se käsikirjoitus tulee, ottaa oman aikansa. Viimeisin kustantajille lähettämäni romaani etsi lihaa pienten luidensa ympärille vuodesta 1997 asti. Se ensimmäinen tekeleeni ‘valmistui’ ideasta vuoden sisällä, vuonna 2010. Eikä se tosiasiassa ole valmis, hyvä kuin runko siitä mitä sen pitäisi olla. Seuraava oli ideana, kuvana ensimmäisen luvun tapahtumapaikasta, olemassa vuodesta 2002. Eikä se, valmistumisestaan huolimatta, tunnu valmiilta. Kokonainen se saattaa olla, mutta vaatii vielä paljon töitä, ennen kuin siitä saa valmiin. Eikä kumpaankaan tee mieli koskea. Kolmas on muutaman kerran kirjoitettuna ja esiluettuna survottu henkisen laatikon perälle odottamaan aikaansa, joka ei vielä ole.
Tämä tuli tänään mieleeni, kun kirjoitin viimeisintä. Minun pitäisi taas kerran muistaa, että tällä kertaa en ole tekemässä valmista tekstiä. Olen kasaamassa runkoa ja kuvia alun ja lopun väliin sijoittuvista tapahtumista ja henkilöistä. Keräämässä tarinan juonta, joka on osaltaan itsellenikin vielä arvoitus. Pitäisi muistuttaa itselleen, että kyseessä ei vielä ole valmis tekele; tekstiä saa vielä kirjoittaa ja hinkata, ennen kuin se on edes siinä kunnossa, että voin esitellä sitä kenellekään.
Aiemmista poiketen tällä kirjalla on lähtökohtanaan teema. Teema oli minulle erittäin selkeä siinä vaiheessa kun sain siitä otteen. Nyt se on tietenkin jo haalistunut. En ole kirjoittanut sitä muistiin, enkä haluakaan. Ainakaan liian tarkoin. Luulen sen johtuvan siitä, että en halua asioiden naulautuvan paikoilleen missään vaiheessa.
Aiemmat kirjat (ovatko ne kirjoja, jos niitä ei ole julkaistu?) olen aloittanut siitä näkemästäni alkutilanteesta ja luonut tilanteet ja kokonaisuudet kirjoittaessani. Tämä nykyinen siis eroaa jo lähtökohdaltaan aiemmista. Minulla ei aluksi ollut hajuakaan miten se alkaa. Nyt toki tiedän sen, vaikka sekin saattaa vielä muuttua. Olen joutunut istumaan ja miettimään, kirjoittamatta sanaakaan ja antanut itseni löytää tilaa teemalle ajatuksissani. Vaikeaa se on ollut. Kun on tottunut siihen, että rakentaa asioita tekemällä, eikä aktiivisesti ajattelemalla, niin tämänkaltainen lähestymistapa on ollut sekä virkistävä, ettäå outo. Se, että en ole kirjoittanut mitään muutamaan päivään, on saanut minut tuntemaan itseni laiskaksi.
Tiedän, että teemaa käsitelläkseni joudun hakemaan taustatietoa. Tätä varten on aivan loistavaa, että Tukholman kaupunginkirjaston suomen kielen osasto on jopa verrattain kattava. Internet on tietenkin aarreaita kaiken tiedon osalta, mutta olen nykyisin niin kovin varautunut sen suhteen; tuntuu, että siellä on enemmän ja enemmän mutu-pohjalta kirjoitettua aineistoa, kuin varsinaista asiaa. Toki netin forumeilta ja uutispalstoilta saa itselleen paljon ajatuksia ihmisten asenteista, mikä on sekin omiaan herättämään ajatuksi.
Paperilta lukeminen on aivan erilainen kokemus kuin näytöltä plärääminen. Tuntuu, että fyysisten elementtien kanssa asiat jäävät tarkemmin mieleen. Sama asia, jos kirjoittaa asioita muistiin, ne muistaa, vaikka niitä ei lukisikaan. Olen jopa huomannut, että kynällä kirjoitetut asiat muistuvat lopulta mieleen paremmin kuin koneella kirjoitetut. Kadehdin suunnattomasti Orhan Pamukia, joka tietojeni mukaan kirjoittaa edelleen kirjansa käsin. Tosin en usko, että aivan loppuun asti. Vaikka mistä minä sen voisin tietää. Pitäisi varmaan kysyä.
Nyt, kun Kustannusosakeyhtiö Otava on päättänyt olla julkaisematta heille lähettämääni käsikirjoitusta, onkin paikallaan laittaa koko Mustan suklaan päivä tiukasti taka-alalle ja keskittyä uuden tarinan etsimiseen ja teeman tutkimiseen. Asiaa vaikeuttaa vain se, että mielestäni joudun muuttamaan Mustan suklaan päivää vielä kertaalleen, mikäli haluan tarinasta oikeasti toimivan. Että ei se sekään ole vielä valmis. Kai sekin sitten valmistuu ajallaan. Kunhan kirjoitan sen vielä kerran.

NaNoWriMo–KaRoKirKuu ?

Yhdysvalloista alkunsa saanut NaNoWriMo, National Novel Writing Month, on loppunut viime perjantaina. Itse en siihen tälläkään kertaa ole osallistunut. Luulen, että jos olisin aloittamassa kirjoittamista ja nyt olisi lokakuun loppu, niin voisin jopa koettaa.

NaNoWriMo on tapahtuma, johon osallistuvilla on selkeä tavoite; kirjoittaa 50000 sanaa kuukaudessa. Määrä on melko tavalla paljon. Itse pääsen siihen silloin tällöin, kun sana oikein vie ja tarina kulkee. En kyllä lähellekään aina. En varsinkaan tällä hetkellä. En, vaikka kuinka laskisin myös sähköpostit.

Tapahtumaan osallistuvat pitävät logia sanamääristään tapahtuman sivuilla. Se on sinänsä hyvä, niille joille se sopii. Saa sellaisen julkisen paineen aikaiseksi. Se voi joillekin olla omiaan ruokkimaan, jos nyt ei luovuutta, niin ainakin sitä, että saa jotain aikaiseksi.

Silloin, kun aloitin kirjoittamaan, kirjoitin ensimmäisen romaanini (julkaisematon ja kertakaikkisen huono ja sekava ) noin kolmen viikon aikana. Silloin oli toki pitkä joululoma ja minulla oli useampi tunti päivässä aikaa saada se tehtyä. Hölmöyksissäni luulin jopa sen olleen valmis kolmen kirjoituskerran jälkeen. Ei se ole sitä vieläkään. Joka tapauksessa se kolmen viikon mittainen rykäisy sai itselläni aikaan sen, että onnistuin kasvattamaan kirjoittamisen haaveesta itselleni tavan. Ne päivät, jolloin en ole tuon jälkeen kirjoittanut ovat olleet perin harvassa.

Parhaimmillaan NaNoWriMo voi siis olla omiaan muokkaamaan kirjoittamaan tahtovan ihmisen tapoja sen verran, että hän saa kasvatettua itselleen uuden harrastuksen. Harrastuksen, uuden tavan käyttää vapaa-aikaa. Tämä toki sillä ehdolla, että ei tule käyttäneeksi kaikkia voimavarojaan noiden 50000:n sanan paineen alla.

Itse näen tuollaisen pikaisen kuukauden mittaisen paineistetun rykäisyn olevan enemänkin sitä, että puristetaan ne mehut irti. Sen jälkeen voi olla, että ei enää riitä halua jatkaa; koko kirjoittaminen tuntuu vain pakon alla tehtävältä rykimiseltä. Tai ainakin joillekin se voi olla sitäkin.

Itse pidän enemmän ajatuksesta, että kirjoitetaan jatkuvasti. Jos ei kirjoiteta, niin ajatellaan kirjoittamista. Kerätään ympärille kirjoittamista ruokkivaa aineistoa blogeista kirjallisuuteen ja podcasteihin. Luetaan, kuunnellaan ja ajatellaan kirjoittamista myös silloin kun ei tehdä sitä itseään. Kirjoitetaan blogia (kuten minä nyt) silloin, kun varsinaista tekstiä ei synny. Mutta pidetään huoli siitä, ettei paineta itseään piippuun. Aivojen ja mielen ylikuormittaminen on aivan yhtälailla omiaan aikaansamaan loppuunpalamista siinä missä muukin liiallinen työnteko. All work and no play makes Jack a dull boy.

Itse asiassa, jos pystyn pitämään oman tavoitteeni – että kirjoitan päivittäin- voin olla tyytyväinen. Kuusikin päivää viikossa on riittämiin. Ja siinä tapauksessa, että pystyn kirjoittamaan sitä varsinaista työn alla olevaa romaania, yllän NaNoWriMo:n tavoitteseen luultavasti puolentoista kuukauden aikana. Noin suurinpiirtein. Tietenkin on syytä muistaa, että se 50ooo sanaa on vain sanojen määrä. Se ei kerro mitään tarinasta itsestään. Joillekin tarinoille se riittää vasta alkusoitoksi, toisille se on jo ylipitkä.

Asiasta kolmanteen. Tämä Windows Live Writer on ihan kelpo työkalu blogin kirjoittamiseen silloin, kun se ei töki. Mikä on tämän koneen kapasiteettien valossa varsin harvoin.

Veitsiä haavassa

Voin mitä lämpimimmin suositella minkä tahansa podcastin kuuntelua työmatkalaisille. Itse olen aiemmin innostunut kuuntelemaan kaikkea mahdollista äänikirjoista Aristoteleen Kantapäähän. Tarinat ja asiat kuljettavat mukanaan helposti ja saavat ajan kulumaan, kulki sitten jalkaisin, pyörällä tai julkisilla kulkuvälineillä. Eivätkä ne huonoimpia mahdollisia ajankuluja ole edes yksityisautoillessa, vaikka en sitä nykyisin suosikaan.

Pyrin eri podcasteja valitessani aktiivisesti valitsemaan sellaisia aihealueita, jotka ruokkivat mielikuvitusta ja antavat lisätietoa. Aihealueet itsessään eivät ole niin tärkeitä kuin se, että aiheet ovat uusia. Ylen historiasarjat, Aristoteleen kantapää ja muutamat äänikirjat Pekka Pirin Saagojen kutsusta Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen ovat omiaan ruokkimaan sekä mielikuvitusta, että kirjoittamisen halua.

Kirjallisuutta ja kirjoja käsitteleviä podcasteja kuuntelen varsin mielelläni. Huomaan niiden avulla löytäväni uusia tapoja katsoa omia töitäni; niihin ikään kuin löytyy lisää syvyyttä sittenkin, kun katselee niitä vähän eri valossa, vähän eri suunnasta. Ne ovat tarpeellisia senkin vuoksi, että ne ruokkivat sitä kirjallista ilmapiiriä, jonka pyrin harrastukseni ympärille rakentamaan. Pyrin tällä tavoin rakentamaan sellaisen itseään ruokkivan positiivisen noidankehän. Tähän asti se on toiminut melko mallikkaasti. ;yös tällä hetkellä, kun edellisen työn jälkeinen tyhjyys ei vielä ole täysin ottanut täyttyäkseen. Rutiinikin on vielä hapuilevaa, eikä päivittäinen sanamäärä ole vielä kertaakaan yltänyt siihen tuhannen sanan tavoitteeseen. Tietenkin yritän lohduttaa itseäni sillä, että tärkeintä on, että kirjoittaa, ei se, miten paljon.

Tämä pahalainen, Rengasrikkoja saharassa, saa tietenkin liikunnallisen mieleni pahan kerran järkkymään. Huomaan kaipaavani työmatka- ja maastopyöräilyä todella paljon. Tällä hetkellä tilanne on vain niin onneton, että yhtään ajokilometriä ei ole parin kolmen kuukauden aikana tullut. Eikä näytä tulevan. Katuvaloja ei nykyisessä asuinpaikassamme edelleenkään ole ja maastopyörän takajarru on niin jumissa kuin se vain voi olla. Ilmaaminen ei näytä auttavan yhtään sen enempää kuin jarrumekanismin uittaminen jarruöljyssä. Sylinterit eivät näytä palauttavan vaikka mitä tekisi. Tietenkin olen tolkuttanut tässäkin suhteessa itselleni, että keskityn talven yli liikkumaan juosten ja tekemällä kuntosalitreeniä CrossFit –harjoituuksilla höystettynä. Hetkittäin osaankin olla sinut asian kanssa.

Koiran kanssa tuli totuttua kävelemään edellisen kahden – kolmen vuoden aikana päivittäin vähintään 4-5 kilometriä. Nyt sekin on jäänyt vähemmälle; huono koiralle ja huono itselle. Aamuisin ei oikein herää ja koira on yliaktiivinen ja hetkittäin rauhaton. Syynä tähän on sama kuin pyöräilyn vähenemiseen. Olemattomat pientareet ja katuvalojen puute eivät ole omiaan kannustamaan ulos lähtemistä. Varsinkin kun hurtta tuppaa olemaan yli-innokas kaiken metsästäjä sitä mukaa kun pimeys tiivistyy. Tai sitten se on vain peloissaan ja haluaa ilmoittaa olevansa tiukempi vastus kuin mitä pimeässä kahisevat oksat uskaltavat uskoa. Tietenkin pimeän ja hämärn turvin ympäristössä liikkuu ainakin kauriita ja kettuja, luultavasti myös mäyriä.

Krapula –trilogian toinen osa on ongelmallinen. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, että tämän kanssa haluan jopa istua alas ja suunnitella, enkä vain kirjoittaa sitä ulos itsestäni, kuten olen aiempien kirjojen kanssa tehnyt. Saas nyt nähdä, onnistunko siinä millään tapaa.

Kolmannen osan työnimikin putkahti eilen ulos. Samoin aihe, ainakin jollain tasolla. Nyt pitää vain jollain tapaa malttaa antaa tarinan kasvaa aiheen ulkopuolelle ja sen jälkeen kirjata se ylös.