ei ole koiraa karvoihin katsominen


Minä pidän kirjoista. Kirjalla tarkoitan tässä jonkin kokoista ja näköistä nippua paperia, joka pitää fyysisesti sisällään jonkun tarinan. Tai tietokirjan ollessa kyseessä, useammin spekulaatioita jonkun asian olemassaolon merkityksestä tai siitä, että se on olemassa. Tietokirjat ovat kyllä mielessäni selkeänä kakkosena. Minä olen siis enemmän kaunokirjallisuuden ystävä. Mutta lähinnä kuitenkin kirjojen ja kirjallisuuden, jos nyt on pakko rajata.

Sillä ne tarinat ja maailmat, joihin pääsen kirjojen kautta sukeltamaan, ovat kuitenkin se perimmäinen asia, josta pidän. En ole varma, milloin tämä on tapahtunut, mutta luulen, että heti sen jälkeen kun olen alkanut käymään kirjastossa. Eli joskus yhdeksän vanhasta. Silloin ainakin muistan ensimmäisiä kertoja käyneeni kirjastossa Toki sitä ennen luin kaiken muun, mitä käsiini sain. Helsingin Sanomien etusivusta Aku Ankkaan. Joista ensimmäisen avulla opin lukemaan sanan Valintatalo ja jälkimmäistä tavatessani huomasin siirtyväni sanasta toiseen ja lukevani, itse asiassa. Olisinko ollut 4 -vuotias.

Ikäväkseni joudun toteamaan, että en muista, mikä ensimmäinen lukemani varsinainen kirja on. Viisikot ja muut sen sellaiset tuli luettua, tietenkin. Ja kaikki muutkin salapoliisiromaanit. Taisin olla jotakuinkin 11- tai 12-vuotias, kenties nuormepikin, kun sain käsiini Alistair MacLeanin Kotkat Kuuntelevat -pokkarin. Sen jälkeen olinkin majuri Smith kaikissa sotaleikeissä aina kun vain oli mahdollista.

Tästä päästäänkin itse asiaan. En ole ikinä oikein osannut ymmärtää sitä vouhotusta, mitä kovakantisten ja pehmeäkantisten, niin sanottujen pokkarien, välillä on ainakin aiemmin vallinnut. Nykyisinhän pokkarit ovat jo erittäin hyväksyttyjä, ainakin kansan keskuudessa. Niitä myydään kauppojen alelaareissa ja viimeisimpien kirjojen pokkaripainoksien avulla kustannustoimintaa on koitettu saada hilattua kannattavammaksi. Luultavasti siinä on jopa osittain onnistuttu. Vaikka ei se minua kiinnosta. Se on se kirjan sisältö, ei ulkomuoto, joka jyllää.

Tietenkin pehmeäkantiset kirjat ovat (ainakin olleet) heikompia kestämään kulutusta ja ajan patinaa, näin ainakin voisi kuvitella. Mutta mitä ihmettä sillä kirjalla pitäisi sitten pystyä tekemään? Kyllä niitä luettua saa. Ja verrattain helposti ne säilyvät myös kirjahyllyssä, mikä on kirjojen koti. Mutta pitäisikö pokkareiden olla tarpeeksi kestäviä esimerkiksi naulojen hakkaamiseen tai suoristamiseen tai johonkin muuhun fyysiseen työhön. Tokihan me kaikki tiedämme, että kirjoja voi onnistuneesti käyttää oven pönkkänä ja pöydän jalan alla pitämässä pöytää suorassa ja olemaan lonksumatta. Mutta siinä vaiheessa, kun kirja moiseen tehtävään laitetaan, ei sillä kannen kovuudella taida olla asian kanssa mitään tekemistä. Eiköhän se joudu moiseen tehtävään ihan vain sen takia, että se sisältämälle asialle, tarinalle tai teorialle ei omistajan puolesta ole enää mitään käyttöä. Ja näin ollen sitä voi fyysisenä esineenä käyttää siihen, mistä omistajalle on eniten hyötyä. Itse nautin aika ajoin kirjahyllyn katselemisesta ja pidän kirjat mielelläni siellä. Vaikka niitä nyt lojuu myös yö- ja työpöydällä sekä erinäisillä muilla  vaakatasoilla, jotka ovat ihmiskunnan keksintö tavaroiden kasaamiseksi.

MItä taas otsikkoon tulee, niin se on mielestäni oivallinen vastine englanninkieliselle sanonnalle, ’Don’t judge the book by it’s cover.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s