Helmi


Ei minulla mitään ongelmaa ole. Minä voin lopettaa ihan milloin vain. Ihan millä hetkellä hyvänsä. Nyt en vain halua.

Tuvan lasit ovat alareunastaan huurussa. Ulommaisten pokien tiivisteet falskaavat vieläkin. Pitäisi jaksaa mennä hakemaan se tiivisterulla pajasta, vaikka ei sitä ikkunaakaan tällaisella kelillä oikein viitsi ottaa irti. Jos olisi enemmän suoja, niin kuin eilen oli, niin sen voisi ottaa. Eilen ei vain ollut ehtinyt. Piti istua soskun aulassa odottamassa omaa vuoroaan. Rahat sentään saa tilille jo huomenna, pääsee maksamaan velat pois.

Nyt, kun iltapäivä ei vielä ole kovin pitkällä, on pellon keskellä oleva saareke entistä alastomamman näköinen. Se tammi oli kuitenkin ollut siinä vaikka miten kauan. Muistan, kun isomummo näytti niitä valokuviaan ja tammen juurella oli seissyt koko silloinen suku juhlavaatteissaan. Heitä ei ollut paljon silloin ja kaikki kuvassa olleet ovat nyt kuolleet. Jälkipolviakaan ei mitenkään liiemmälti ole.

Olen usein miettinyt, johtuuko se jostain sisäsyntyisestä. Onko sukumme vain huono sikiämään. Vai olemmeko me luonnostamme ulkomuodoltamme ja tavoiltamme niin vastenmielisiä, että kukaan järkevä ihminen ei meidän kanssamme halua ryhtyä jatkamaan sukua. Tai edes harjoittelemaan sitä.

Minäkin olin niitä seuralaispalveluja käyteltyäni tullut huomanneeksi, että ensimmäisten treffien lisäksi ei seuralaisia ollut näkynyt. Koulukavereita sentään oli ja ne kävivät välillä moikkaamassakin.

Se nyt ei aina niin kauhean mieltä ylentävältä tuntunut. Ehkä minä siksi ajoin jätkät eilen ulos kesken illan. Kun tullaan uusilla autoilla pihaan ja näytetään valokuvia perheestä, retostellaan omilla saavutuksilla ja uudella elämällä kaupungissa, omassa uudessa asunnossa. Kyllä se välillä vitutti. Vaikka ei se asunto niillä oma ollut, pankin se oli. Olisi vielä pitkään.

Minun taloni oli sentään ollut suvulla jo toistasataa vuotta. Alkuperäisestä nyt ei ollut jäljellä muuta kuin idän päässä olevat kivijalat, jotka nekin olivat vain koristeita. Isä jätti ne paikalleen silloin, kun hän uusi talon edellisen ja ainoan nousukautensa huumassa. Talo oli oma, maat olivat omia, navetta oli oma. Tyhjä se oli, mutta täynnä omaa tyhjyyttä. Maista suurin osa oli vuokralla muilla. Mitä sitä itse töitä tekemään, yksinäinen mies. Otan pöydältä virastotalosta eilen ottamani edellissunnuntain sanomalehden ja lähden pitämään täysistuntoa.

Pakkanen näyttäisi iltaa kohden kiristyvän. Vedän pipoa syvemmälle ja huljautan rukkasia käsissä ennen kuin nappaan moottorisahan pajan seinältä. Sama kai se on tämäkin homma tänään tehdä, ei sitä sen mukavampi myöhemminkään ole hoitaa. Helpottaapa sitten myöhemmin keväällä hommia. Harpon puolireiteen ulottuvassa hangessa kohti pellon keskellä olevaa saareketta ja mietin, josko sitten kuitenkin ensi kesänä tekisin sen, että ei jättäisikään tätä peltoa kesannolle tai antaisi vuokralle. Jos lainaisi naapurista hevosen ja äestäisi pellon ihan vanhan ajan malliin. Kylvämisenkin voisi tehdä ihan vaikka ilman uusimpia koneita. Olisi saatana välillä jotain oikeaakin tekemistä. Tuvassa pullon kanssa nuhjaaminen alkoi tosissaan maistua paskalta.

Kivahan se oli kännissä turveltaa, aikakin kului nopeammin, mutta ei sitä oikein saanut sitten kuitenkaan mitään aikaiseksi. Istui ja tuijotti ikkunasta ulos aina ryyppyjen välillä ja mietti, että ei ole vieläkään polttanut sitä tupakkaa, jota on lopettamisesta asti tehnyt mieli. Viimeiset kaksi vuotta nähnyt unta siitä, miten käärii sätkiä ja polttaa ne. Yleensä ne eivät tietenkään maistuneet miltään, mutta kun heräsin viime yön unesta, haroin jo yöpöydän laatikkoon kuivuneita sätkävehkeitä käsiini. Kyllä tämä alkaa pikkuhiljaa riittää. No, jos sitten huomenna. Tämä päivä oli jo ryypingin puolesta menetetty.

Saha on sen verran hyvässä oljyssä että se käynnistyy jo toisella nykäisyllä. Katselen runkoa ja koitan arvioida, olisiko se lonkollaan jotenkin, että pääsisi räpsähtämään päälle, mutta ei se näytä olevan. Ihan on siististi katkennut. Runko makaa etelärinteessä pitkin pituuttaan ja roikkuu vielä tyvessä kiinni muutamalla säikeellä. Jurrautan ensin rungon irti kannosta. Astun askeleen taaksepäin tyven pudotessa maahan ja katselen, miten se pöllyttää pakkaslunta ympärilleen tömähtäessään kevyen näköisesti maahan. Käännyn kannon kimppuun. Hetken mietittyäni pyyhkäisen kämmenselällä otsaa ja ravistan jälleen vasenta kättäni. Tartun kahvaan ja sahaan tyngän poikki niin matalalta kuin pystyn.

Vittu että pitää ihmisen olla tyhmä, ajattelen, kun raahaan kantoa talolle päin. Onneksi tuli sentään lähdettyä samoja jälkiä pitkin takaisin. Ote kannosta lipsuu vähän väliä ja saan kääntyä kaappaamaan sen kainalossani parempaan asentoon aina muutaman askeleen välein. Vasemmassa kädessä oleva saha höyryää edelleen ja sihahtelee aina silloin tällöin osuessaan hangen pintaan. Polttoöljyn haju leijuu ympärillä. Kai se on viime vuosien aikana kyllästänyt jo haalaritkin ja hikoillessa sitten haisee enemmän. Mutta en saatana pysähdy. Tai en ainakaan laske mitään maahan.

Ojan luokse päästyäni yritän hypätä siitä yli, mutta kompastun. Kaadun oikea kylki edellä kannon päälle. Saha on sentään jäähtynyt jo, siihen ei pääse polttamaan itseään. Kannon rispaantunut yläreuna josta olen yrittänyt pitää kiinni, vääntyy ja painaa tikkuja ranteestani sisään ennen kuin saan käden pois sen alta.

Nousen ylös ja kiroilen ääneen. Helmikuun hiljaisessa iltapäivässä mekkalointi kuuluu varmasti puoleen väliin pitäjää. Eipä siitä nyt sen isompaa väliä ole, kuulevatpahan, että on Saarisen sekopää tekemässä jotain. Hengitän muutaman kerran ja ravistan hanskat tyhjiksi enemmistä lumista. Kun nostan kannon kainalooni, ranteessa vihlaisee ikävästi. Sahan kanssa nyt ei ole mitään ongelmaa. Astuessani ensimmäisen askeleen ylös ojasta päätän, että en pysähdy ennen kuin olen pajassa.

Päätös pitää. Melkein. En pysähdy kuin kerran. Ei vain oikein jaksa. Ajattelen tuvan pöydällä seisovaa vodkapulloa ja saan ponnistettua viimeiset mehut itsestäni. Viimeiset kymmenen metriä tuntuvat kestävän ikuisuuden. Jalat ovat lyijyä ja niitä pitää erikseen käskeä. En ymmärrä, miksi helvetissä minun piti juuri tänään käydä mokoma homma hoitamassa. Ikään kun se tammi ei siellä olisi ollut vielä ensi kuussa, kun pellolla ei olisi enää ollut niin paljon lunta.

Nostan kannon pajan pöydälle ja moottorisahan sen viereen. Kyllä sen joutaa sinne seinälle nostamaan sitten myöhemmin. Huomenna on aina hyvä päivä kaikelle. Ihan joka päivä. Oikea käsi hapuilee haalareiden vasemmasta rintataskusta tupakoita. Joita siellä ei ole. Ei vieläkään. Kumarrun katsomaan vuosirenkaita. Hämärä tuntuu tulleen niin nopeasti, että joudun sytyttämään valot. Valo on kuitenkin niin heikko, etten näe renkaita oikein kunnolla. Pitää ottaa se huomenna uudestaan. Tupaan kantoa ei kannata kantaa, siellä valoa on vielä vähemmän. Sitä paitsi, nyt alkaa oikeasti olemaan sen ryypyn paikka.

Nostan kannon pystyyn ja jään katselemaan. On se saatanallisen iso. Parikymmentä senttiä paksu ja toista metriä halkaisijaltaan. Sai sen kanssa tehdä töitäkin. Katson, miten valo leikkii katkenneen rungon kantoon jättämiin rippeisiin jäätyneiden vesihelmien pinnalla ennen kuin pajan ilma sulattaa ne ja ne valuvat alas.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s