Huhti


Nyt ne tulee, nyt ne tulee, nyt ne tulee! Tammen taimi tärisi innosta ja olisi varmasti pomppinut tasajalkaa, jos sillä olisi ollut jalat. Itse asiassa sen tärinäkin taisi olla vain sen mielikuvituksen tuotetta. Ainut liike taisi olla tuulen aiheuttamaa. Ja koska se oli vielä sen kokoinen kuin oli, ei tuuli sitä pahemmin viskellyt.

Niin kuin kaikki muutkin 30-senttiset taimet, se oli aivan täynnä itseään. Toisin kuin edellisvuonna, jolloin se oli puhkaissut maan pinnan ja arkaillut, tänä keväänä se luuli tietävänsä aivan kaiken. Ja mitä se ei tiennyt lulevansa, siitä se oli aivan varma.

Niin kuin nyt siitä, että se oli ilmiselvä metsäsaarekkeen puiden valtiaan manttelinperijä kaadettuaan sen suuren varjon tieltään. Se oli täysin varma siitä, että sen juonet ja edellsisyksynä alkanut avoin kiukuttelu olivat saaneet aikaan sen, että suuri tammi oli vihdoin tullut hulluksi ja päästänyt irti omasta itsestään.

Onnensa kukkuloilla itseään täyttäessään se ei juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten Tapio katseli metsänrajasta, pajupensaiden takaa huhdan keruuta. Eikä se olisi huomannut miestäkään, ellei tämä olisi tallannut sitä kumoon vetäessään vaijeria tammivanhuksen rungon ympärille. Ei sentään kuitenkaan katkaissut. Vaikka taimen mielestä hän olikin niin kovaa tekoa, että ei sitä tuommoiset omituiset kuljeskelevat ja säntäilevät rumilukset saisi kuitenkaan poikki.

Eikä niin käynytkään. Tämä jos mikä sai taimen luulemaan olevansa supertaimi. Vaikka itse asiassa oli kyse vain siitä, että sen runko ei ollut vielä oikein edes runko. Olipahan vain sellainen kapea ruikale, joka taipui joustavasti päälleen tulevan painon alla.

Mielessään se tietenkin tappeli vastaan, mutta ei sen mieli kuitenkaan vielä kyennyt kontrolloimaan sen vartta. Siihen menisi joka tapauksessa useita vuosia.

Tapio oli seurannut metsän kasvua ja elämää jo pitkään. Vuosituhanisen aikana se oli nähnyt useamman kun yhden kuningaspuun katkeavan ja kaatuvan kankaalle. Aina se jaksoi hymyillä pienten taimien yltäkylläiselle itsetyytyväisyydelle ja itseää täynnä olemiselle. Nytkin sen naama oli virneessä.

Ihmisistä se ei yleensä välittänyt, sen haltiamaata oli metsä ja sen elävät, ihmiset eivät sinne olleet oikein osanneet ikinä sopeutua. Muutama poikkeus oli toki ollut aina silloin tällöin, mutta ne olivat sen verran sinkeäpäistä porukkaa, että ei se niidenkään aika metsässä kauaa kestänyt. Muutama harvasti askeltava vaeltaja sentään vielä jaksoi kulkea ja tehdä niin kuin oikein piti. Istuttaa ja kasvattaa sen, minkä vei eikä ottaa sen enempää kuin tarvitsi.

Niin kuin nyt tämä Pekka. Ihan oli tolkun mies ihmiseksi. Viinaan menevä, niin kuin useimmat täälläpäin. Vaan mitä sitä muutakaan talven pitkinä pimeinä. Nälkää näki ja viinaa keitti. Vuosisatojen mittainen huvi. Kesä, joka oli tulossa, loistava kesä, Tapio ajatteli. Kesä oli sitä aikaa, jolloin kaikki täällä eli ja kukoisti. Silloin se itsekin kuuli ja näki koko elämän ympärillään. Kaikki olisi kaunista marraskuulle asti.

Vaikka ilman marraskuun kylmää ja loskaa tuskin tulisi uutta kesääkään, se mietti. Ainakaan se ei tuntuisi samalta.

Tapio antoi pajun oksien sulautua hahmoonsa ja sukelsi syvemmälle vesakkoon. Pekka oli saanut vaijerin kierrettyä tammen ympäri ja lähti nyt kävelemään hevosta kohti. Hevonen katseli Tapiota ja heilutti päätään. Tapio hymyili takaisin.

Pekka, joka kuvitteli hevosen heiluttelevan päätään hänelle, jutteli tälle rauhallisella äänellä ja tarkasti vierelle tullessaan liinojen ja länkien olevan kunnolla kiinnitetty. Hän ei halunnut, että sille kävisi huonosti. Tammivanhus oli, vielä oksien karsimisen jälkeenkin sen verran suuri, että sen vetämiseen tarvittaisiin hevosen kaikki voimat.

Pekka taputti Urhoa lavan päälle, otti ohjakset käteensä ja maiskautti suutaan.

Urho ponnisti voimansa. Se nautti siitä, miten vaijerin sinkeys säteili sen lapoihin puun alkaessa liikkumaan. Vanhan tammen nouto oli sille kunniatehtävä.

Tammen runko valui metsäsaarekkeen töyräältä hitaasti alaspäin likistäen kaiken alleen jäävän tullessaan. Se ohitti taimen muutaman sentin päästä jättäen sen pullistelemaan kevätauringon paisteeseen. Metsäsaarekkeen ja pellon välisestä ojasta se roiskautti kuraista velliä pitkin piennarta alas roiskahtaessaan. Pekka antoi Urhon huilata vähän ja antoi sille edellisvuotisia kauroja ja sokeripaloja kourastaan ennen kuin he jatkoivat.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s