Touko


Urho oli kertakaikkisen kyllästynyt. Sen lisäksi, että sitä tympi. Se tiesi, että laitumella olevan tamman olisi pitänyt kiinnostaa sitä, mutta ei. Sen yhden huumaantuneen iltapäivän jälkeen edes naimapuuhat eivät tuntuneet kiinnostavalta. Eniten siinä harmitti tietenkin se, ettei sekään tuntunut juuri miltään. Ei siis kiinnostanut edes se, että ei kiinnostanut. Se päräytti jymäkän pierun ja puhalteli suustaan vähän ilma heiluttaen samalla päätään, ennen kuin kumartui ottamaan lisää ruohoa suuhun.

Onneksi nyt ei vielä ollut niin paljon hyönteisiä, se ajatteli siinä ruohonkorsia rouskutellessaan. Ruohokin oli aivan tuoretta. Aurinko paistoi, mutta vielä ei ollut ihan niin polttavan kuuma kuin mitä olisi voinut olla. Kaikki oli siis näennäisesti parhain päin. Paarmat ja muut hevoskärpäset tulisivat vasta loppukesästä. Ja se oli kaukana se. Ainakin nyt se tuntui siltä.

Se katseli, miten naapurin isäntä istui talonsa portaiden juurella pidellen päätään. Sillä oli jäänyt vappumarssit päälle. Urho oli kuunnellut loppumatonta taistolaislaulujen kimaraa nyt jo kaksi viikkoa. Oli se välillä soittanut muutakin, mutta päällimmäisenä myös sen omassa päässä soi se ’juna hiljaista miestä kuljettaa’ –ralli. Eikä siinä mitään, hyvä kappalehan se oli. Mutta kun sen kuulee kahden viikon sisään joka päivä vähintään viisitoista kertaa, niin kyllä se alkaa isompipäistäkin pollea vistomaan.

Nyt soittopeli oli kyllä ollut hiljaa jo aamusta. Kukon kiekuessa naapurista oli kuulunut jonkun verran kolinaa ja Urho näki, miten jokin neliskulmainen esine oli lentänyt ikkunasta. Siellä se näytti vielä olevan melkein niillä sijoillaan. Ainut, mitä hän oli nähnyt sille ilmalennon lisäksi tapahtuvan oli se, kun naapurin isäntä oli tullut ulos kumisaappaat ja kalsarit jalassa ja potkinut sitä muutaman kerran. Siitä oli nyt puolisen tuntia.

Tämän jälkeen mies oli hakenut haulikon sisältä ja istui nyt se sylissään portaidensa juurella. Maassa. Sillä oli aivan varmasti nyt jo perse maan kosteudesta märkä. Vaikka ei nyt kyllä viime aikoina kovin paljoa ollut satanutkaan. Se näytti puhuvan jonkun kanssa. Pää kääntyili ja suu kävi ja se puristeli aina silloin tällöin asettaan aggressiivisen oloisesti. Urho koetti sulautua maisemaan ja katsella muualle, että mies ei kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Se vilkuili sinnepäin vain mukamas vaivihkaa aina päätä kääntäessään. Selkäänsä se ei miehelle uskaltanut kääntää. Ties vaikka se tulkitsisi sen heikkoudeksi ja ampuisi.

Se kuopaisi varovasti maata siirtääkseen kuivuneempia ruohoja syrjään tuoreiden versojen tieltä ja otti varovasti suunsa niin täyteen kuin sai. Mies portailla laittoi haulikon suuhunsa. Urho mietti että miksi. Kyllä se tiesi, mikä haulikko oli ja tiesi myös, miten kova se metallinen pää oli. Se toinen pää oli puuta, joten sitä nyt olisi saanut syötyäkin. Toisaalta, ihmiset söivät ja joivat mitä ihmeellisimpiä asioita muutenkin.

Mies näytti kurottavan ensin vasenta kättään kohti liipasinkaarta pitäen samalla oikealla kädellään piippua suussaan. Ase lepäsi muuten miehen polvien välissä. Ei näyttänyt kuitenkaan ylettävän. Urho arveli, että voisi olla parempi mennä kertomaan miehelle, että tämä ylettyisi liipasimeen paremmin, jos piippu ei olisi sen suussa. Eikä se silloin olisi muutenkaan niin vaarallisen oloista kuin nyt. Aseiden kanssa leikkimisessä oli aina riskinsä.

Mies vaihtoi käsien paikkaa. Miten typerää. Ikään kuin sen oikea käsi olisi ratkaisevasti pitempi kuin vasen. Ei ollut. Mies huokaisi niin syvään, että ääni kuului Urhon korviin asti ja päästi molemmat kädet irti haulikosta. Ase jäi kuitenkin hänen suuhunsa ja lepäsi edelleen polvien varassa hänen sylissään. Kunnes mies otti piipusta kiinni molemmilla käsillään, nousi ylös ja käveli nurmikolla makaavan mustan laatikon viereen. Urho vähän säpsähti, kun mies hakkasi haulikkonsa tukin palasiksi mustaan laatikkoonsa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Urho siirtyi lähemmäs aidan vieressä olevaa puuta ja hamuili sen juuri puhjenneita lehtiä. Mies jäi portaille istumaan vielä noin puolen tunnin ajaksi, ennen kuin käveli sisään laittaen oven hiljaa perässään kiinni. Koko miehen talo tuntui tärisevän hiljaa tämän kanssa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s