Heinä


Viimeinen lapiollinen tuntui yllättävän kevyeltä. Kai sitä oli siinä vaiheessa jo niin tottunut siihen mullan viskelyyn, että sen aiheuttamaan kolotukseen ei sen isommin kiinnittänyt huomiota. Vasemmassa kyljessä jomotti edelleen ja sen puolen olkapääkin tuntui olevan vähän jäykkä. Olin ilmeisesti kuitenkin lapioinut suurimman osan aikaa oikea käsi alhaalla ja oikealta vasemmalle. Traktorin käyttäminen olisi ollut paljon helpompaa. Sen hakeminen Niemisiltä olisi vain aiheuttanut aivan liikaa kysymyksiä.

Varsinkin kun olin muutenkin tehnyt tänä vuonna kaiken mahdollisimman pitkälti käsipelillä. Pena olisi vielä varmasti vittuillut päälle ja se olisi taas vaihteeksi ollut sellaista molemminpuolista solvaamista ja punastelua, joka sitten kuitattaisiin naurahtelemisella ja selkään hakkaamisella. Jos sen päälle saunottaisiin, niin koitettaisiin löylyttää ja vastoa toisesta se pahankurinen henki pois.

Ihan molemmat ja kilpaa, kuin yhteisestä sopimuksesta, vaikka siitä ei mitään tarvinnut etukäteen sopiakaan. Jälkeenpäin molemmat muistaisivat tahoillaan vain saunomisen ja siitä jääneen hyvän mielen, eikä asiaa enää otettaisi puheeksi. Ja miksi pitäisikään.

En lyönyt lapiota maahan. Laskin sen kärjen siihen kuopan viereen ja nojasin siihen vähän. Mietin hetken sukua ja koko tilaa, sen olemassaoloa ja jatkuvuutta, kunnes nostin lapion olalleni, sylkäisin ojaa kohti ja lähdin kävelemään piennarta pitkin talolle päin.

Istuttuani hetken tuvassa kävelin takaisin ovelle ja laitoin kumiterät jalkaani. Auto oli vaivannut minua jo eilisestä asti. En minä sitä sinne talliin voinut jättää. Mutta en minä sitä mielelläni lähtisi ajamaankaan.

Tämänpäiväinen Manu oli erivärinen kuin se viimekertainen. Sellainen kokovalkoinen, pitkäkarvainen kollinrotjale lähti portaiden juuresta kuin pyssyn suusta ja pysähtyi vasta puutarhan penkin luokse päästyään. Katsoimme toisiamme hetken, kissankin silmät olivat vihreät. Se luikahti penkin ali pöydän toiselle puolelle ja katosi Niemisen rehupellon timoteiden keskelle.

Jäin keskelle pihaa seisomaan ja miettimään. Ei tämä kyllä tällä tavoin onnistu, ajattelin. Heilautin traktorinsa takana rassaavalle Penalle kättä ja se vastasi heilautukseen. Sen rukkanen olevinaan lensi ilmaan sen kädestä sen morjestaessa. Naurahdin, vaikka se teki aina sen saman tempun. Se oli vain jotenkin niin tuttu asia. Ihan pennusta asti nähnyt sen tekevän juuri sillä lailla. En minä autoa nyt voisi minnekään ajaa, kun Pena oli pihalla. Pitää odottaa, että se lähtee jonnekin.

Muutin suunnitelmia vähintään kahdesti. Kun Pena vihdoin lähti traktorillaan pellolle ja huiskutteli mennessään metsäkukkien raikuessa traktorin hytistä meille asti, otin matkalaukkuni lattialta ja juoksin autotalliin.

Laukku mahtui takakonttiin helposti, vaikka siellä oli vielä Matin ja muiden tavarat. Ne olivat saaneet ne sentään vielä pakatuiksi. Koitin olla miettimättä, miten Matti oli kantanut ne autolle. Yritin olla ajattelematta, miten lapset olivat pakanneet tavaransa käskettäessä. Yritin, mutta en onnistunut. Teki mieli sulkea autotallin ovet ja käynnistää auto. En vain uskaltanut.

Ajoin auton tallista ja nousin sulkemaan ovet. Vilkaisin vielä ympärilleni. Ei ketään pihalla. Minua kylmäsi, tietenkin. Kuvittelin Matin, Pian ja pojat autoon kyytiini, mutta en minä niitä nähnyt, kun astuin takaisin kuskin paikalle.

– Lähdetään, sanoin ja ääneni kuulosti oudolta korvissani.

Auto nytkähti liikkeelle ja vaihdoin kakkoselle ennen kuin olin risteyksessä. Taustapeilistä näkyi valkoinen vilahdus, kun Manu juoksi nopeasti pihan poikki kohti navettaa. Kai sillä oli hyvät apajat siellä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s