Syys


– Kuules Pekka, Urho sanoi kontatessani ojassa laitumen ohi.

– Niin? Kysyin ja nostin päätäni, mutta jatkoin silti matkaani hevosen seuratessa minua aitauksen toiselta puolelta.

– Sinun on oikeastaan aivan turhaa kontata siellä. Poliisit kävivät viimeksi kaksi viikkoa sitten, eikä niitä nyt näy. Luulen, että eivät ne enää tulekaan, Urho sanoi ja pysähtyi.

– Miten niin?

Pysähdyin itsekin. Urhon puheessa oli järkeä. Sitä paitsi, se luultavasti kuulisi ennen minua jos ne olisivat tulossa.

– No ne tuntuivat puhelevan vähän siihen malliin auton ovia sulkiessaan.

– Aha. Mitenkäs talo?

– No eipä siinä, poliisin sinetti on edelleen ovella, niin kuin navetassa ja aitassakin. Kellarin ne taisivat jättää huomioimatta.

Urho hamusi lisää heinää suuhunsa ja ryhtyi rouskuttamaan. Ääni kuulosti kyllä kertakaikkisen ärsyttävältä. Olisi se ainakin voinut olla maiskuttamatta.

– No viljat jäivät sitten puimatta, sanoin ja nousin polvilleni.

– Niin no, ei siinä iso menetys tullut. Ne mitä hirvien ja peurojen jäljiltä säästyi tuli tallatuksi poliisin toimesta, Urho sanoi ja maiskautti ruohokönttiä suussaan vielä kerran ennen kuin nielaisi sen. Aloin olemaan varma siitä, että se teki sen tahallaan.

– Ai, miten niin? Aloin pelätä pahinta. Vaikka toisaalta, kyllähän se oli odotettavissa. En minä jälkiäni ollut peitellyt ja tähkien muuttuessa punaisiksi sen nyt olisi huomannut kuka tahansa.

– Niin, Urho sanoi ja kuopaisi vähän maata. Se värisytti lapojensa lihaksia ja heilautti päätään kaulaansa ojennelle. – Ne ajoivat Horttanaisen kanssa sen kauhakuormaajan sinne ja kaivoivat ne ylös. Kaikki neljä, Urho sanoi ja kääntyi katsomaan minua silmiin. Laskin katseeni ja huokaisin.

– Saivatko ne kaiken ehjänä ylös?

– Pienin arkku taisi vähän kolhiintua toisesta päästään, mutta muuten ne tulivat ehjinä. Hyvät arkut sait tehtyä.

– No se tammi oli ihan hyvässä kunnossa. Huonokuntoisin sydänpuu oli kuitenkin vain siellä juuren puolella.

Nousin ylös ojasta ja puistelin vaatteitani. Vaikka ei sillä väliä ollut. Märistä vaatteista märkä muta ei ihan samalla tavoin lähtenyt kuin kuivuneena. Tuuli toi mukanaan Urhon laitumen ja naapurin navetan hajua. Se tuntui kiertyvän pääni ympärille ja sai minut kaikesta huolimatta hymyilemään. Olin tullut kotiin.

– No mitäs Pentti, minä kysyin.

– No mitäs se, sillä on töitä, mutta on ne Hilkan kanssa aika paljon iltaisin puhuneet. Kaikki ihmettelevät, miksi sinä teit sen.

– Kaikki? Ketkä kaikki?

– No minä luulisin, että tällä hetkellä ihan koko kylä puhuu siitä. Sinä olet peitonnut jopa kaupunginjohtaja Ryynäsen syrjähypyt.

– No perkele.

– Niinpä.

Urho tuhahti vähän ja kumartui ottamaan lisää ruohoa. Se heilautti häntäänsä ja tömäytti oikean takajalkansa maahan. Oli vielä niin lämmintä, että joitain hyönteisiä tuntui kuitenkin olevan vielä hereillä.

Nousin ojasta ja otin aidasta tukea ja sain tietenkin sähköiskun. Urho hirnahti kun säpsähdin takaisin ojaan. Katsoin sitä ja me virnistelimme toisillemme siinä aidan molemmin puolin. Suomenhevosruuna ja minä. Astuin takaisin aidan viereen ja silitin sen poskea ja kiitin sitä tiedoista. Se jäi pellolle seisomaan hypätessäni ojan yli talojen välissä kulkevalle kärrypolulle, jonka keskellä oleva ruoho oli jo kuivunutta ja ruskeaa, valmista syksyyn.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s