Loka


Pekka asetti kirveen terän oikeaan kulmaan ennen kuin polkaisi tahkoon vauhtia. Hän oli, toisin kuin Niemisen Pentti, asentanut äidin rukin vanhan vauhtimekanismin tahkon kammen tilalle. Penalla oli edelleen vanha remmivetoinen iso tahkonsa. Vaikka sitä pyörittikin vesimyllyn akselin sijasta traktorin kardaani.

Niemisen mylly oli ollut suljettuna siitä asti, kun järven vedet oli ohjattu uutta kanavaa myöten alavirtaan. Nykyisin joen paikalla oli pelkkä puro, jossa ei vettä riittänyt kuin kevättulvien aikaan. Mylly pysyi kuitenkin kiinni myös silloin.
Pekka muisti, miten Pentti oli viisitoista vuotta sitten näyttänyt hänelle ja Matille, miten mylly toimi. Niemisen ukko oli silloin ollut jo muutaman vuoden toipilaana aivohalvauksen jäljiltä, eikä päässyt liikkumaan peräkammaristaan tupaa pitemmälle. Pekka ei enää muistanut puoliakaan, hyvä kuin kymmenesosan. Matti taas oli tiennyt myllystä kaiken tietämisen arvoisen. Kai se insinööri ja kaiken rakentaja oli jo silloin ollut kukassaan, vaikka he eivät olleet edes rippikouluiässä vielä.
Pekka muisti, miten silloin oli ollut kevät. Hän tunsi sieraimissaan edelleen talven alta paljastuneen maan kostean tuoksun ja kuuli myllyn ohi jokena virtaavan tulvivan puron kohinan. Hän oli sen päivän jälkeen tullut myllylle. Ei atsomaan myllyä, vaan kuuntelemaan jokea. Hän halusi antautua sen vietäväksi, mutta ei tietenkään uskaltanut. Sitä paitsi Matti veti hänet perässään tutkimaan myllyn rakenteita. Pimeässä sen natinat ja tuoksut olivat tuntuneet Pekasta entistä turvallisemmilta. Tuntui, kuin illan pimeys olisi myllyn sisällä ottanut peitteen muodon ja kietoutunut heidän ympärilleen. Matti oli silloin sanonut pelänneensä. Pekka muisti, miten hän oli väittänyt Matille, että pelkäsi myös, sillä hän ei ollut halunnut tuottaa isolle veljelleen pettymystä. Vaikka ei hän pelännyt. Pimeyden vaippa oli tuntunut jo silloin niin kauniilta ja turvalliselta.
Matin ja kevään miettiminen sai hänen silmänsä vettymään ja hän otti kirveen pois ja laski sen telineeseen. Nyt hänen ei tarvinnut kuin vähän liipata sitä ja se olisi taas kuin uusi. Varsikin oli edellistalven tammesta tehty ja oli ehtinyt kesän ja syksyn aikana hioutumaan jo paremmin käteen sopivaksi.
Saatuaan kirveen liipattua teräväksi hän nosti sen seinälle aiemmin teroittamansa sahan viereen ja otti puukon tupestaan. Se oli kuitenkin vielä sen verran hyvässä terässä, että hän laittoi sen takaisin. Iltapuhteeksi venynyt iltapäivähomma oli, nyt tehty. Hän istui ovensuussa ja katseli ulos pimenevään iltaan. Pimeä talo näytti jotenkin pieneltä siinä tummuvaa iltataivasta vasten. Hän vilkaisi Niemiselle ja näki, miten tuvan ikkunasta kajastavaa ja vilkkuvaa sinertävää valoa vasten näkyi Urhon siluetti. Hän oli edelleen velassa hevoselle. Ilman tämän väliintuloa hän olisi varmasti tappanut itsensä. Onneksi Urho oli ehtinyt hätiin.
Pekka huokaisi, nousi ylös ja heitti sätkänloppunsa tuhkakuppiin ja sulki pajan ovet. Vasemmanpuoleinen ovi lenkotti vähän, hän ei vieläkään ollut saanut aikaiseksi korjata alempaa saranaa ja nyt ovi roikkui hieman alaspäin. Niinpä sen telkeäminen ei onnistunut ilman isompaa ponnistusta. Huominen olisi todella hyvä päivä sen tekemiseen. Tänään sitä ei enää näkisi tehdä. Vaikka hakisi öljylampun, niin sen valo ei riittäisi kunnolla. Sitä paitsi, ei ovi siitä mihinkään karkaisi, hän ajatteli ja rontosteli kumiteräsaappaissaan tupaa kohti. Huomenna hän soittaisi.

Aamu koitti sateisena ja kylmänä. Valju lokakuinen valo jaksoi valaista tuvan vasta kahdeksan jälkeen, joten siihen asti Pekka istui ja katseli päivän tuloa ja joi kahvia ikkunan ääressä olevassa keinutuolissaan. Hän oli itse veistänyt sen isälleen tämän kuusikymmentävuotislahjaksi. Lattialaudat narahtelivat hiljalleen tuolin jalasten alla ja hellanlevyt nakahtelivat lämmetessään. Ne muutama hellaan viskattu kuusi paukahteli napakasti silloin tällöin ja Pekka huomasi, miten hän säpsähti ääntä.
Aina puun paukahtaessa hän muisti, miten oli herännyt nokkauniltaan Matin loman viimeisenä päivänä. Hän muisti, miten siististi Matti oli kasannut kaiken autoon. Hän muisti miten hiljaa koko perhe oli istunut laukausten jälkeen. Hän muisti, miltä oli tuntunut siivota jälkiä. Hän muisti, miten oli jutellut Matille vielä viikkokausia hautaamisen jälkeen.
Hän otti viimeiset hörppäykset kahvistaan ja sai suun täyteen murenia. Hän käveli tiskialtaalle ja otti kauhalla korvosta vettä huuhtoakseen suunsa. Vesi maistui taas syksyn sateilta. Kaivo ei kuitenkaan ollut mennyt pilalle, toisin kuin Niemisillä, jotka olivat sadevesiin kyllästyttyään porauttaneet uuden syvän kaivon talon viereen ja asentaneet siihen sähköpumpun. Pekka heräsi vieläkin joskus öisin sen hurahtaessa käyntiin. Joihinkin asioihin ei ikinä tottunut. Saatuaan suunsa huuhdottua hän käveli eteiseen ja veivasi poliisin numeron.

Pekka oli saanut oven saranan kohdalleen ja naulasi sitä juuri ovenpienaan kiinnittämäänsä uuteen puuhun, kun poliisit saapuivat. Hän löi viimeiset naulat ja heilautti vasaraa merkiksi siitä, että oli nähnyt tulijat. Nämä eivät olleet virkapuvussa.
Miehet kävelivät pihan poikki katsellen vaivihkaisen oloisesti ympärilleen, kuin ihmetellen Pekkaa ja tämän taloa. Pekka laski vasaransa työkalulaatikkoonsa ja pyyhki kädet haalariinsa ja astui käsi ojossa miehiä päin. He kättelivät ja menivät sitten sisälle.
Poliisit eivät olleet ottaneet kahvia. Olivat vain pyytäneet Pekkaa vaihtamaan jotain mukavampaa päälleen ja nauraneet sitten hänen sanoessaan, että tämän mukavampaa sai hakea. Hän ymmärsi kyllä, että he eivät ymmärtäneet, joten hän vaihtoi vaatteensa. Juotuaan vielä lasillisen vettä hän käveli miesten kanssa ulos. Hän ei kertaakaan osannut kiinnittää huomiota siihen, että toinen poliiseista kulki koko ajan hänen perässään, kuin varmistamassa. Miksi olisikaan, ei hän ollut pakenemassa mihinkään.
Hän katseli, miten navetta jäi oikealle puolelle auton lähtiessä pihasta ja mietti, miten pitkä reissu tästä tulisi. Edellisellä kerralla hän oli palannut takaisin melkein kuukauden päästä ja silloinkin kontaten. Ajatus sai hänet naurahtamaan. Kuljettajana toimiva poliisi vilkaisi taustapeiliin hämmästyneen näköisenä takapenkillä hänen kanssaan istuvan miehen hymähtäessä.
Kun ne illalla sammuttivat valot sellistä, Pekka saattoi huokaista. Ne olivat pitäneet häntä valveilla ja valojen keskellä koko päivän. Nyt, kun oli ilta ja pimeä, hän saattoi päästää maailman päälleen. Hän muisti jälleen, miten turvalliselta mylly oli tuntunut kevään kohistessa purona sen kivijalassa ja yön tihentyessä. Hän hymyili ja tuuditti itsensä uneen heilumalla hiljaa ynisten kapealla sängyllä. Niin kauan kun olisi pimeä, kaikki olisi hyvin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s