joulu


Tammen taimi katseli, miten lumi huuhtoutui maan yläpuolella liki vaakasuoraan. Oli kerrankin saatu sellainen talvipäivänseisaus, että se muistettaisiin.

Sää oli ollut jo viikkokausia ankea ja harmaa, mutta nyt, kun päivä vihdoin alkoi pitenemään, oli harmaus vaihtumassa. Tosin aamulla oli ollut pimeää, vielä pimeämpää kuin normaalisti, kun lounaasta päin tuleva pilvimassa oli toden teolla saanut peitettyä auringon alleen.

Taimi muisti katselleensa sen hidasta ja hiljaista vyörymistä taivaan peitteeksi. Sitten, juuri silloin, kun sisältä talosta oli kuulunut laukaus, oli ollut hetken aivan tyyntä. Koko tienoo oli tuntunut pysähtyneen valmiiksi kuuntelemaan mitä tuleman piti.

Kun laukauksen kaiku sinkoutui takaisin kivikosta, vyöryi lumimyräkkä kaiken kimppuun. Oli kuin koko edellistalven satamattomat lumet olisi yritetty levittää pitkin maisemaa puolen tunnin sisään. Vielä onnistuen siinä. Taimi nautti. Se oli saanut nyt juurilleen suojaavan lumipeitteen. Enää sen tarvitsi vain odottaa kevääseen ja toivoa, että jänikset jättäisivät sen rauhaan vielä tänäkin talvena. Vuoden päästä siinä itsessään olisi jo niin paljon voimaa, että se jaksaisi kyllä kasvattaa kaiken uudestaan. Vaikka purisivat poikki, se ajatteli ja uhosi edelleen. Kesän aikana sen asenteet sitä itseään kohtaan eivät olleet muuttuneet yhtään sen vaatimattomimmiksi. Ja miksi olisivat. Olisihan se kieltämättä koko metsän komein puu jo kahdensadan vuoden päästä.

Nytkin se oli tyynenä seissyt lumituiskua vasten ja katsellut, miten kotitonttu juoksi sen ohitse veritippojen tippuessa parrasta. Päälaella oleva palkeenkieli vain lepatti sen kipittäessä pienillä jaloillaan keskelle tuiskua. Sen perässä astellut mies, isäntä itse, ei pitänyt mitään kiirettä, vaan asteli hitain, vakain askelin seuraten tontun jälkiä metsän uumeniin. Isännän kasvoilta paistavan tyyneyden lisäksi tämän silmät olivat tavanomaista kylmemmän oloiset. Jos tammen taimi olisi ollut tunteikkaampi, se olisi jopa säälinyt tonttua. Nyt sen ei tarvinnut.

Pekkakaan ei tuntenut sääliä. Ei hän tuntenut kyllä oikein mitään muutakaan. Hän vain tiesi, että hänen olisi saatava tonttu tapettua ja hukattua se jonnekin niin, että se ei pääsisi lavertelemaan poliisille.

Jos totta puhutaan, niin tietenkin Pekkaa vähän vitutti. Hänen laatimansa suunnitelma oli kaatunut siihen yksinkertaiseen, lapselliseen typeryyteen, että hän oli uskonut kaiken menevän suunnitelmiensa mukaan.

Mutta ei. Tietenkään Matti tai lapset eivät olleet vielä päässeet tuonelaan. Ne odottivat talvipäivänseisausta siellä, missä olivat kuolleet. Eikä sitä prosessia voinut kuitenkaan jouduttaa enempää kuin mitä Pekka oli tehnyt.

Sen päälle, että hän oli joutunut yöt päivät pääksytysten kuuntelemaan kuolleiden huokauksia ja kokemaan kylmiä henkäyksiä niskansa takaa aina silloin tällöin, hän oli vielä joutunut kotitontuksi naamioituneen poliisin kusettamaksi. Tonttu oli vielä päässyt juttuväleihin lasten kanssa ja saanut niiltä tiedon asioiden oikeasta kulusta.

Ihan fiksu veto poliiseilta, mutta silti Pekka ei pitänyt siitä, että hänen suunnitelmansa menisi tällä tavoin munilleen. Niinpä hän puristi haulikkoa tiukemmin ja asteli vakaasti tontun pienten jalanjälkien perässä syvemmälle tuiskuun ja tuuleen.

Metsässä lunta oli hieman vähemmän kuin pellolla. Myös näkyvyys oli hetkittäin arempi puiden estäessä tuulen kulkua. Se merkitsi myös sitä, että jäljet näkyivät paremmin. Pekka kiristi tahtia, sillä hän näki, miten tonttu oli saanut otettua jo kovempaa vauhtia. Ilmeisesti seesteisempi ilma auttoi myös sitä.

Janatuinen seisoi oksalla ja odotti. Verenvuoto päälaen haavasta oli lakannut jokin aika sitten hänen ehtiessään lausua sulkuloitsun. Hänelle oli tullut sen tuhannen tulenpalava kiire siellä tuvassa. Pahaksi onneksi myös Saarinen oli kuullut hänen keskustelunsa lasten kanssa.

Keskustelu oli kuitenkin ollut hedelmällinen ja hän oli saanut kuin saanutkin nauhoitettua lasten huokaukset, henkäykset sekä niiden tulkinnat mukanaan kantamalleen kenttänauhurille. Kun ne syötettäisiin aseman tulkkiin, saataisiin raskauttava todistusaineisto kirjattua järjestelmään ja hän voisi laskea myös lapset matkalle kohti tuonelaa. Heidän vanhempansahan olivat siellä jo.

Matti tosin ei ollut lähtenyt ennen viime yötä ja sittenkin vasta Janatuisen pitkällisen taivuttelun jälkeen.

Hän alkoi olemaan väsynyt. Väsynyt työhönsä ja ennen kaikkea väsynyt siihen, että hänen uskonsa ihmismielen raadollisuuteen oli tässäkin tapauksessa osoittautunut paikkansa pitäväksi.

Talon isäntä, Pekka Saarinen, oli loihtinut juhannusyönä veljensä ja tämän vaimon. Hän oli saanut heidät sellaisen depression valtaan, että nämä olivat tappaneet ensin yhdessä lapset ja sen jälkeen Matti oli tappanut vaimonsa, jonka jälkeen hän oli ampunut itsensä. Janatuisella oli nyt myös käytännön näyttöä tapahtuneesta.

Hän oli seurannut Saarisen puuhasteluja pitkin viikkoa ja nähnyt tämän jatkavan loitsunsa tehoa vielä uhriensa kuolemien jälkeen. Ihan vain saadakseen nämä toimimaan vielä kuoltuaankin hänen suunnitelmiensa mukaisesti. Suunnitelma olisikin voinut toimia, mutta hän oli unohtanut lapset aivan täysin.

Alun pitäenkään hän ei ollut loihtinut lapsia, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että nämä olisivat voineet nähdä hänen astraalikehonsa leijumassa vanhempiensa luona juhannusyön hiljaisina ja valoisina tunteina, kun kaikkien piti olla nukkumassa.

Niin oli kuitenkin päässyt käymään, eikä Saarisella enää ollut mahdollisuutta vaikuttaa lapsiin. Hänen olisi pitänyt loihtia heidät ennen heidän kuolemaansa saadakseen loitsun pitämään myös tuonpuoleisessa. Niin kuin hän oli onnistunut veljensä ja tämän vaimon kohdalla tekemään.

Motiivista Janatuisella ei vielä ollut mitään tietoa. Ei sitä ollut tiennyt kukaan muukaan, jonka kanssa hän oli haastellut. Hän arveli, että se liittyi enemmän itsetuntoon kuin omaisuuteen, mutta ei kuitenkaan voinut olla täysin varma asiasta.

Tuuli puhalsi muutaman hiutaleen hänen hieman kuivuneen nuttunsa alle. Tunne oli sekä inhottava, että mukavasti viilentävä. Hän otti tiukemman otteen sauvastaan ja nojautui männyn runkoa vasten odottamaan Saarista. Raikas pihkainen tuoksu leijaili puun rikkoutuneesta kaarnasta hänen nenäänsä ja hän hymyili.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s