Mies – Luku 5


Unessa hän oli jälleen kellarissa. Tällä kertaa siellä ei kuitenkaan ollut pimeää. Kaikkialla oli kirkasta valkoista kaakelia ja loisteputkivaloja. Pesutuvan tilalle oli rakennettu teurastamo.

Mies seisoi veitsi kädessään liukuhihnan äärellä ja viipaloi ohi lipuvia kauriita. Hän leikkasi jokaiselta saman palan ja heitti sen hihnan toisella puolella olevaan valkoiseen, punatekstiseen muovilaatikkoon, joka ei ottanut täyttyäkseen. Kauriiden lipuessa eteenpäin muut hihnalla töissä olevat miehet tekivät samoin.

Kaikkien edessä oli samanlainen muovilaatikko. Kaikki leikkasivat saman kylkipalan ohi lipuvasta samasta kauriista. Kaikki toimi kuin ajatus, eikä kukaan näyttänyt tekevän virhettä.

Mies huomasi käsiensä alkavan täristä ja lipsua. Hän huomasi, miten ne olivat verestä märät. Hänen katsoessaan ympärilleen hän huomasi, että toisin kuin muilla, hänellä ei ollut suojahansikkaita käsissään. Veitsi upposi lihaan todella helposti.

Seuraavan kauriin – joka oli edelleen se sama, joka lipui eteenpäin hihnalla – tullessa kohdalle hän huomasi leikkaavansa oman ranteensa poikki. Se ei edes sattunut. Hän yritti näyttää tynkäänsä vaimolleen, joka seisoi hänen vieressään. Vaimo vain huitaisi kädellään ja sanoi jotain. Mies yritti kääntyä tätä kohti mutta makasi samassa liukuhihnalla selällään liikkuen hitaasti eteenpäin.

Jokaisen leikkausaseman kohdalla vaimo ompeli hänen kätensä takaisin paikalleen ja sanoi jotain. Mies yritti kuunnella ja kysyä mitä tämä sanoi, mutta liukuhihna nytkähti aina eteenpäin seuraavan aseman kohdalle katkaisten hänen yrityksensä. Seuraavalla asemalla kaikki toistui.

Kolmannen korjausompelun jälkeen mies tarttui vaimonsa käteen ja hihna pysähtyi. Vaimon kädessä oleva kolmekymmentäsenttinen silmäneula kiilsi teräksisenä loisteputkien valossa ja sen kärjestä tippui verta miehen kasvoille.

– Sinun pitää jatkaa matkaa.

Mies yritti vastata, mutta ei saanut sanotuksi mitään. Pääkään ei tuntunut liikkuvan. Neulan kärjestä tippuva veri sekoittui vaimon itkemiin kyyneliin hänen kasvoillaan ja miestä palelsi.

Päivällä alkanut sade putosi laavun keskellä olevasta aukosta miehen kasvoille herättäen hänet. Hän makasi hetken paikallaan ja ajatteli untaan. Ilmeisesti edellisyön metsästyksen onnistuminen ja sen jälkeinen lihanleikkaus ja niiden aiheuttama jännitys purkautui tällä tavoin, hän ajatteli ja mietti samalla vaimonsa sanoja.

Vaimo oli oikeassa. Hänen oli aika jatkaa matkaa. Päivällä alkanut vesisade ei ollut kevään ensimmäisiä ja hänen piti edelleen päästä pois Björnholmenilta Nockebyn suuntaan ennen jäiden sulamista. Kauriista ei riittäisi syötävää viikkoa pitemmäksi ajaksi, eikä takuita lisäriistan löytymisestä ikinä ollut. Uintimatka saarelta Nockebyn rantaan ei ollut pitkä, mutta jäiden lähdettyä veisi kuukauden päivät ennen kuin hän voisi uida muutamaa kymmentä metriä pidempiä matkoja hyisessä vedessä.

Mies nousi istumaan. Sade sihahteli hiipuvassa hiilloksessa. Muutama pieni sinertävä liekki tanssahteli siellä täällä jo tummuvien kekäleiden reunoilla. Mies lisäsi muutaman laavun alla olleen puolikuivan risun nuotioon, jonka yläpuolella olevassa telineessä olevat lihat näyttivät jo ainakin osittain kypsyneiltä. Mies poimi ritilän keskellä olevan suuren kimpaleen kauriin kylkeä ja viilsi sen auki puukollaan. Liha oli hieman sitkeää. Mies harmitteli, että ei ollut riiputtanut sitä. Toissapäiväisen välikohtauksen jälkeen hän tosin oli halunnut pitää kiirettä liikkuessaan. Hän ei halunnut kohdata jäljelle jääneitä jengiläisiä enää uudestaan.

Liha oli kypsää. Se punersi hieman kimpaleen keskeltä ja hänen puristaessaan siitä tihkui punertavaa nestettä. Hän leikkasi koko kimpaleen puoliksi kättään vasten varoen leikkaamasta itseään. Hän muisti vieläkin selkeästi, miten hänen kätensä leikkaantui irti unessa. Mies nosti lihanpuolikkaan takaisin ritilän päälle ja puolitti vielä jäljelle jääneen palan. Hän heitti toisen puolikkaan Rockylle ja maistoi itse toista. Suolaa olisi tarvinnut olla. Savun ja riistan maku olivat vahvoja ja mies huomasi haluavansa kahvia, pitkästä aikaa. Hän huokaisi, laski lihan maahan ja vilkaisi koiraa, joka oli jo syönyt oman palansa ja katsoi hänen kimpalettaan liikahtamatta sitä kohti. Telineessä olevat lihatkin se oli jättänyt rauhaan.

Mies nousi puutuneille jaloilleen ja kahmi pakkinsa täyteen lunta. Kahvia hänellä ei tietenkään enää ollut. Hän taittoi lähimmästä kuusesta muutaman alaoksan ja raaputti niiden neulaset pakkiin sohien niitä puukollaan lumen sekaan ennen kuin ripusti pakin roikkumaan ritilästä nuotion päälle. Vaimo oli ollut oikeassa. Hänen pitäisi jatkaa matkaa.

 

Luku 4Luku 3Luku 2Luku 1

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s