Kipinä – Luku 7


(Tämä on postapokalyptisen miniromaanini seitsemäs luku. Koko tähän asti kirjoitettu tarina on luettavissa täällä)

Talon valkeaksi rapatun ulkoseinustan keskellä oleva tummapuinen ovi avautui heidän tullessaan lähemmäksi ja kirkas sähkövalon kiila valaisi hetken aikaa miehiä ja pihalla olevia lehdettömiä pensaita, jotka värisivät tuulessa. Nuotion ääressä seissyt mies käveli nuotion toiselle puolelle ja tarkkaili heitä sieltä. Hänellä oli yllään tweed-kankainen asu ja siihen sopiva pienilierinen hattu, jonka vasemmalla puolelta hikinauhan alta törrötti kaksi tummaa ja yksi kirkkaan keltainen sulka. Hän katsoi joukkoa mitään sanomatta ja hieroi käsiään yhteen. Sitten valo sammui.

Mies näki hetken aikaa muiden miesten ja pensaiden varjokuvia silmissään. Ne leijuivat sinne tänne eri värisinä ja haihtuivat hänen yrittäessään tarkentaa katseensa niihin. Tulen kajo tanssi heidän vaatteitaan vasten ja sai kaiken häilymään. He astuivat sisään ovesta yksi kerrallaan. Mies ja koira menivät neljäntenä sisään. Hän kuuli, miten heidän jäljessään tulevat miehet sulkivat ja salpasivat oven sanoen jotain toisilleen. Hän ei saanut selvää mitä.

Käytävän seinillä olevissa syvennyksissä oli molemmin puolin kynttilöitä. Niiden valo tuntui jotenkin unenomaiselta ja pehmeältä äsken vallineen kovan sähkövalon jälkeen. Silmien totuttua hämärämpään valaistukseen mies näki, miten heidän varjonsa kupruilivat kynttilöitä vastapäätä olevala seinällä. Hetkittän hänestä näytti, kuin koiran varjo olisi täyttänyt koko seinän, kunnes se seuraavan kynttilän kohdalla kutistui ja painui lattianrakoon, tummapuisen jalkalistan viereen vain noustakseen vastakkaiselta seinältä uudelleen. Lattialaudat narisivat heidän kulkiessaan käytävää pitkin suureen saliin.

Sali oli yllättävän pieni. Ulkoa katsoessa talo oli näyttänyt valtavalta, mutta nyt sisällä ollessaan mies huomasi sen olevan ihan tavallisen kokoinen kahden perheen villa, joka oli muutettu yhdeksi suureksi huoneistoksi poistamalla kahden huoneiston välinen seinä ja nostamalla kattoa ylöspäin. Hän arveli, että talon toinen kerros oli tämän huoneen kohdalta täysin käyttökelvoton tai sitten tilaa oli jatkettu ullakolle asti.

Salin seinät olivat samanlaista valkoiseksi rapattua laastipintaa kuni muuallakin. Seinien vierustoilla kulki tummapuiset penkit, joilla istui siellä täällä ihmisiä katselemassa heitä. Salin lattia oli tyhjä. Lattialaudat näyttivät olevan samaa puulaatua kuin penkit ja kätävän lattialistat. Myös katto näytti olevan lankutettu samalla puulaadulla. Mies arveli, että se oli tammea. Keskeltä kattoa roikkui suuri mustaksi maalattu metallinen kattokruunu, jonka lamppujen paikalla oli suuret, paksut kynttilät, jotka olivat valuneet röpelöisiksi pätkiksi kruunun kehän päälle. Kattokruunun alla lattialla oli eri värisiä steariinitahroja. Mies katsoi tarkemmin ja näki nyt, että kaikki kynttilät eivät olleet valkoisia.

Häntä rannassa puhutellut mies käääntyi ympäri ja viittoi miestä seinän reunan suuntaan. Mies ei sanonut mitään. Kohotti vain kulmakarvojaan ja viittasi itsekin oikealla kädellään seinänvierustaan päin. Hänelle puhunut mies nyökkäsi ja hän nyökkäsi ennen kuin kääntyi ja käveli seinän vierellä olevan penkin eteen ja laski rinkkansa siihen. Koiraa hän ei uskaltanut päästää vielä irti. Häntä puhutellut mies käveli salin toisessa päässä olevan seinän viereen ja avasi siinä olevan oven ja poistui salista vilkaisten miestä vielä kerran. Muut heidän kanssaan tulleet miehet joko istuivat tai seisoivat siellä täällä salissa. Hän istui alas ja piti Rockyn hihnaa käsissään nojaten samalla polviinsa.

– Onko se kiltti?

Mies kääntyi katsomaan oikealle ja näki nyt, että penkillä istui pieni vaaleatukkainen poika ja katseli tiiviisti koiraa. Hän nyökkäsi pojalle.

– On. Se on oikein kiltti koira.

– Mikä sen nimi on?

– Rocky. Sen nimi on Rocky, hän sanoi vaikka ei edelleenkään ollut varma sen nimestä. Mutta niin luki sen kaulapannassa, joten hän uskoi sen olevan niin. Se, että se ei aina uskonut häntä oli eri asia.

– Saako sitä silittää?

– Ilman muuta, mies sanoi ja päästi koiran liean irti käsistään.

Poika polvistui koiran eteen ja kutsui sitä nimeltä. Rocky asteli pää alaspäin luotuna pojan luokse ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kun poika työnsi kättään sen kuonoa kohti, se nuolaisi tämän kättä ja kellahti sitten kyljelleen onnellisen näköisenä. Poika ryhtyi välittömästi rapsuttelemaan ja kuopsuttelemaan sitä ja se urahteli samalla kun kääntyi selälleen ja kiemurteli. Kun poika ryhtyi rapsuttamaan sitä sen etujalkojen etupuolelta, se jäykistyi hieman ja ojensi kaulaansa suoremmaksi samalla kun sen vasen takajalka alkoi vispata rapsutuksen tahtiin.

– Lukas! Mitä sinä teet?

– Minä leikin koiran kanssa! Se on tosi kiltti.

Nainen käveli lähemmäksi ja seisoi nyt ylenkatsoen muutaman metrin päässä heistä.

– Niin näkyy olevan. Lukas, lopeta heti. Siinä on aivan varmasti kirppuja tai muita syöpäläisiä. Nouse ylös ja mene iltapesulle. Nukkumaanmenoaikasi on mennyt jo aikoja sitten.

Lukas ei sanonut mitään, nousi vain ylös ja vilkaisi miestä ja koiraa ennen kuin poistui nopeasti huoneesta katsoen samalla tiiviisti alas. Mies huomasi, että hänestä tuntui pahalta pojan puolesta. Lukas ei ollut tehnyt mitään väärää. Hän nosti katseensa naista kohti.

Nainen olisi voinut olla kauniskin. Kireät, kuluneet kasvot ja liiallinen ehostus kuitenkin poistivat sen mahdollisuuden. Nainen katsoi miestä pistävästi.

– Toivon todella, että siinä ei ole mitään syöpäläisiä. Pääsimme eroon täiepidemiasta vasta viime kuussa.

Mies nyökkäsi. Hänen poskiaan kuumotti. Hän ei halunnut sanoa mitään. Hänestä tuntui, että heti kun hän avaisi suunsa hänen äänensä vain tärisisi. Niin raivoissaan hän oli Rockyn puolesta. Hän veti muutaman kerran henkeä ennen kuin nosti katseensa takaisin naiseen.

– Ei siinä ole. Minä tutkin sen turkin päivittäin. Samoin kuin omani, hän huitaisi kädellään hiuksiaan ja partaansa kohti. Vaikka hän muuten olikin suurimmalta osin pesemätön, hän oli aina pitänyt huolen siitä., että ei sortuisi olemaan saastainen. Hän katsoi naista tiiviisti silmiin valmiina puolustamaan kantaansa.

Nainen nyökkäsi mitään sanomatta, vilkaisi vielä ohimennen halveksuvasti Rockya ja poistui samasta ovesta kuin Lukaskin. Mies katsoi hänen peräänsä ja yritti olla kiinnittämättä huomiota tämän lantion keinuntaan. Edellisestä kerrasta oli liian pitkä aika. Hän poimi Rockyn hihnan lattialta ja nykäisi siitä kevyesti. Hänen yllätyksekseen koira tuli hänen viereensä hiljaa ja rauhallisesti ja heittäytyi makuulle jättäen päänsä hänen oikean jalkateränsä päälle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s