Kipinä – Luku 10


(Tämä on postapokalyptisen miniromaanini kymmenes luku. Koko tähän asti kirjoitettu tarina on luettavissa täällä)

Kolmatta autoa raaputtaessaan Joakim alkoi olla väsynyt. Niinpä hän ei huomannut heitä ajoissa. Vaikka ei sillä väliä ollut. Eivät ne enää voineet tehdä hänelle mitään. Auto oli hopeanharmaa Toyota Prius. Sen etupenkeillä istuivat, ilmeisesti, isä ja äiti. Takapenkin lastenistuimissa oli kaksi noin kolmevuotiasta lasta, tyttö ja poika. Jostain syystä Joakim järkyttyi kuitenkin eniten siitä, että myös pojan sylissä oleva koira oli kuollut. Turkin väristä päätellen se näytti olevan Cavalier King Charlesin Spanieli.

Raaputettuaan ikkunat puhtaaksi hän astui taaksepäin ja huusi Håkanille, joka ponnisteli jo seuraavan auton kimpussa.

– Mitä? Ei, kun se on Prius. Ei siellä ole mitään hyödyllistä. Ehkä parit sulakkeet ja sulaketaulut voivat olla avuksi. Letkuja ja putkia meillä on ihan tarpeeksi, kuten tiedät.

– Ei kun täällä on jotain muuta.

.- Ai. Niinpä tietenkin.

Håkan laski lapion kädestään ja käveli jälkiään myöten Priusin konepellin eteen ja huokaisi nähdessään ihmiset.

– Juu-u. Ei ole ensimmäinen kerta. Joka kerta se vain jotenkin muljahtaa sydämessä. Onko siellä lapsia?

– On. Kaksi. Tyttö ja poika.

– Voi helvetti.

– Niin.

– Kyllä minä sen ymmärrän, että ei itse jakseta ponnistella. Mutta ei kenelläkään ole oikeus tehdä päätöstä toisen ihmisen elämästä. Ei vaikka ne olisivat omia lapsia.

– Niin.

Joakim ei edelleenkään osannut sanoa mitään muuta. He seisoivat muutaman kymmenen sekuntia ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes Håkan alkoi viskellä lunta lisää auton päälle.

– Mitä sinä teet?

– Kyllä heidät pitää peittää.

– haudata heidät pitää, Joakim sanoi. – kun kevät tulee, ne alkavat haista.

– ei se ole meidän murheemme.

– Ei vielä, mutta entä kun rotat haistavat ne? Tai ketut? Tai sudet?

Håkan pysähtyi. Hän nosti katseensa ja katsoi Joakimia tiukasti silmiin.

– Kuule Jocke. Tämä alue on vähän ei-kenenkään maata. Täällä ei kukaan meikäläisistä oikein kulje. Eikä oikein kukaan muukaan. en lisäksi, kun ovat kerran tuollaisen kuoleman valinneet, niin saavat mielestäni mädätä autossaan. Jos niillä olisikin ollut joku vanhemman mallinen Toyota, josta olisi saanut varaosia, niin sitten tilanne olisi toinen. Ne leivät mitä me kahvin kanssa söimme eivät kyllä riitä palkaksi siitä, että minä kaivan nuo ihmiset tuolta.

Joakim katsoi Håkania. Tämän suusta lennähti pari sylkipisaraa tämän puhuessa. Toinen niistä lensi tuulen mukana vähän matkaa ja toinen jäi tämän partaan kiinni. Håkan huomasi sen itsekin ja pyyhkäisi huoliteltua ja siististi leikattua partaansa kämmensyrjällään. Joakim vain nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän kannan. Sen lisäksi oli aivan turha alkaa tappelemaan kuolleiden puolesta. Vaikka se tuntuikin houkuttelevalta ajatukselta.

Vaikka he työskentelivät muiden autojen kimpussa vielä muutaman tunnin ajan, kunnes tuli pimeä, hän ei saanut kuolleita mielestään. Heidän ajettuaan takaisin Nockebyhoviin Range Roverillaan,  he veivät keränneensä varaosat Håkanin talliin, missä Ulf istui kalpeana ja hikisenä rullatuolissaan kirjaamassa niitä ja vanhoja tavaroita listoihin.  Joko hän oli ryhtynyt vapaaehtoisesti tekemään sitä, tai sitten hänet oli määrätty siihen. Katsottuaan hetken tämän innotonta puurtamista, Joakim tuli siihen tulokseen, että hänet oli komennettu tekemään sitä. He jättivät tavarat Ulfille ja Joakim käveli takaisin huoneeseensa.

Huoneessa oli tietenkin käyty. Muuta hän ei ollut kyllä odottanutkaan. Hän päästi Rockyn liean irti ja tarkisti, että kaikki oli jotakuinkin paikoillaan. Kuten odottaa sopi, he eivät olleet löytäneet mitään. Hän kaivoi puhtaat vaatteet rinkastaan ja lähti saunaan.

Istuessaan yksin lauteilla hän heitteli löylyä tasaiseen tahtiin ja ajatteli autossa olleita ihmisiä. Hän ihmetteli, mikä oli saanut heidät ryhtymään niin epätoivoiseen tekoon. Tänne oli kuitenkin jäänyt useampi kuin yksi kourallinen ihmisiä, joiden parissa he olisivat voineet vähintään antaa lastensa kasvaa. Kaikkien kuolleiden kasvot olivat vielä olleet niin rauhalliset, että sekin tuntui häiritsevän häntä. Jopa koira näytti vain nukahtaneen siihen.

Joakim huomasi itkevänsä samalla kun hiki valui pitkin hänen poskiaan. Kyynelten ja hien suolainen maku oli hänen huulillaan vielä silloin, kun Håkan ja muut miehet tulivat sisään. He kyyristyivät heti ovensuussa. Hän oli saunonut kuten aina ennenkin. Reippaasti.

– Jahas. Finsk bastu, sanoi joku nuristen takarivistä. Joakim jätti seuraavan kauhallisen heittämättä ja avasi katossa olevaa räppänää lisää. Miehet könysivät lauteille. Osa jäi alalauteille istumaan vanhojen sanomalehtien tai kirjojen kanssa. Tapa, jota Joakim ei ikinä ollut oppinut ymmärtämään. Ei vaikka olikin asunut melkein koko ikänsä Ruotsissa. Saunaan tultiin saunomaan. Lukemisen saattoi hoitaa jossain muualla. Onneksi hän oli saanut saunotuksi vähän paremmin ennen kuin miehet tulivat. Hän antoi muiden hoitaa löylynheiton ja poistui huuhtomaan hien ja kyyneleet kasvoiltaan.

Saunan jälkeen Joakim jäi vielä pesuhuoneeseen huuhtomaan ja pesemään likaiset vaatteensa. Keskusteltuaan aiemmin päivällä Håkanin kanssa hän oli saanut tietää, että sauna ei kuitenkaan sopinut vaatteiden kuivatukseen. Tai siis säännöt kielsivät sen.

Hän hankasi vaatteet puhtaaksi saippualla ja huuhtoi ne muuripadassa olleella vielä lämpimällä vedellä ennen kuin täytti padan hanasta.  Hän huomasi miettivänsä, oliko Nockebyhovilaisilla joku käyttökuntoinen vesitorni alueellaan, kun vesi kuitenkin tuli ja vielä kohtuullisella paineella. Hän ei ollut ainakaan kuullut aggregaatin ja vesipumpun ääntä. Saattoihan se olla, että pumppaamisen hoitivat ihmiset, hän ajatteli ja hymyili hirtehiselle mielikuvalleen.

Hän palasi huoneeseensa, joka sijaitsi kylätalon vieressä olevassa vanhassa kerrostalossa. Hän käveli kynttilöiden valaisemaa porraskäytävää toiseen kerrokseen ja väänsi oven auki. Tällä kertaa huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Tai siltä se ainakin näytti. Rocky makasi valppaan näköisenä kasvot kohti ovea sängyn vieressä lattialla. Joakim mietti, oliko se maannut niin koko ajan vai kääntynyt ja valpastunut vasta hänen tullessaan sisään. Koira heilutti häntäänsä laiskan oloisesti.

Myöhemmin hän istui sängyn laidalla ja söi kauriin lapaa katsellen kattoon pingotettuihin naruihin kuivumaan ripustamiensa vaatteiden lomasta aukiolle jälleen sytytettyä tulta ja mietti, miten kauan hän voisi viipyä täällä, ennen kuin hänen pitäisi lähteä jatkamaan matkaa.


Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s