Kipinä – Luku 9


(Tämä on postapokalyptisen miniromaanini yhdeksäs luku. Koko tähän asti kirjoitettu tarina on luettavissa täällä)

– Missä sinä olit kun se tapahtui? Ja en nyt tarkoita poikuuden menetystä vaan tätä romahdusta.

Joakim katsoi Håkania. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä puhui jostakin asiasta ilman, että valitti. Joakim oli koko aamun saanut kuulla Håkanin valittamista milloin mistäkin asiasta Nockebyhovin hallinnosta peräpukamiin.

– Minä? Me olimme kotona, vaimoni ja minä?

– Vaimosi? Oletko sinä naimisissa?

– Olin. Hän on kuollut.

– Olen pahoillani. Saanko kysyä miten hän kuoli?

– Se oli vahinko. Luulisin.

– Luulisit? Miten niin?

– Olin ollut itse ruoanhakumatkalla keskustassa ja kun palasin kotiin, makasi vaimoni eteisessämme yläkertaan johtavien portaiden juurella niska murtuneena.

– Kauheaa!

Joakim tyytyi nyökkäämään. Tapahtuneesta oli jo vuoden päivät ja hän oli alkanut tottua ajatukseen, vaikka ikävöikin vaimoaan. Yleensä ikävä yllätti sellaisissa tilanteissa, missä hän sitä vähiten odotti. Esimerkiksi nyt hän ei ikävöinyt tätä. Ainakaan paljoa. Mutta eihän sellaisen sanominen ventovieraalle ollut soveliasta. Håkan katseli häntä hetken mietteliään näköisenä ja otti hörpyn kahvistaan. He olivat aamulla kaataneet kahvin termospulloihin ja tehneet valmiit eväät. Hapanleipä ja kahvi toivat Joakimille omat vanhemmat mieleen. Heitä hänellä näytti olevan ikävä. Hän pidätteli sisällään kuplivaa tilanteen ironisuudesta kumpuavaa naurunpyrskäystään, kun Håkan jatkoi puhetta.

– Kotona, sinä sanoit. Missä te asuitte?

– Mälarhöjdenissä. Ihan siinä Mälarhöjdsbackenin juurella. Lillsvängenillä.

– Ahaa. Kaunista seutua?

– No on ja ei. Hirvittävä määrä toinen toisiinsa kiinni rakennettuja erinäköisiä villoja. Meilläkin oli viisi eri naapuria.

– Viisi?

– Niin no yksi niistä oli paritalo, eli tavallaan neljä.

– Mitäs heille?

– Kaikki lähtivät heti kun oli mahdollisuus.

– Miksi te sitten jäitte?

– Sen kun tietäisin, niin sanoisin. Alkuun perustelimme sitä sillä, että se oli turvallisempaa. Mutta lopulta myönsimme itsellemme sen, että meillä ei ensinnäkään ollut varaa siihen ja toisekseen ilman autoa se oli jokseenkin mahdotonta. Ja kolmanneksi, me pelkäsimme lähteä.

– Pelkäsitte?

– Niin. Oli niin paljon turvallisempaa käpertyä omien seinien sisäpuolelle samalla kun maailma ulkopuolella vaikeni ilman että tarvitsi välttämättä kohdata sitä koko ajan.

– Ymmärrän. Siksi kai minäkin jäin, vaikka en minä ole varma. Kaikki vain tuntui järjestyvän paremmin näin päin.

– Niinpä. Missäs sinä sitten olit?

– Minä olin tunnelbanassa matkalla kotiin.

– No huh. Mahtoi olla kokemus.

– Ei se ollut niin paha kuin luulet. Olin tulossa tuohon Stora Mossenille, kun ne sähkölaitteet tekivät tenän Fridhemsplanin jälkeen. Olimme kuitenkin siinä vaiheessa lähempänä Thorildsplania, joten kävelimme vain tunnelin suuta kohden. Aluksi minä luulin, että se oli vain tavallinen sähkökatkos.

– Niin minäkin. Sehän siinä niin outoa olikin, että osa sähköistä jatkoi toimimistaan edelleen.

– No sen takia minäkin sitä tosiaan luulin ihan muuksi kuin mitä se oli. Sitten, kun kaikki digitaaliset laitteet olivat todellakin lakanneet toimimasta, ne aikaansaivat myös sen, että niiden kontrolloimat analogiset laitteet olivat enemmän tai vähemmän toimintakyvyttömiä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

– Meillä oli yksi vanha putkiradio, jonka sain toimimaan auton akulla. Mutta se ei toiminut kovin pitkään sitten. Kun ei ollut sitä autoa millä ladata.

– Niinpä tietenkin. Mutta sinä olet edelleen hengissä.

– No olenhan minä. Tiedä sitten onko se onni vai epäonni.

– on se onni ainakin minulle, Håkan sanoi ja hymyili. – eipä tarvitse yksin täällä raataa.

Siihen Joakim ei osannut sanoa enää mitään. He söivät loput leivät ja kahvit hiljaisuuden vallitessa. Tuuli humisi viereisen harjun laella olevassa männikössä ja Joakim huomasi vain seisovansa auton vieressä nojaten siihen. Aurinko lämmitti häntä niin, että hän riisui pipon päästään. Kova keväinen tuuli tuntui tuulettavan hänen ajatuksiaan ja hän huomasi, miten hänelle tuli jälleen ikävä vaimoaan. Eikä hän tälläkään kertaa ollut osannut odottaa tunteen iskevän. Hän  huomasi, miten silmät kostuivat ja hän pyyhkäisi niitä kämmenselällään. Hän toivoi, että Rocky sentään voisi hyvin. Hän oli jättänyt koiran kylätalolle, kun ihmiset siellä olivat sanoneet pitävänsä huolta siitä. Eniten häntä pelotti se, että ne söisivät koiran. Se oli kuitenkin vain eläin.

Syötyään he kävelivät harjun toiselle puolelle, kohti Brommaplania. Håkan ja Ulf olivat tarkistaneet jo kaikki tiet Alvikista tänne asti, joten ei ollut mitään järkeä tutkia niitä uudelleen. Kaikki siellä lumen alla olleet autot oli jo tutkittu.

Parikymmentä metriä tarvottuaan he tulivat risteykseen. Eteenpäin jatkuva tie oli tyhjä, mutta oikealle alaspäin kääntyvä pienempi tie näytti siltä, kuin sen laidoille olisi jäänyt pysäköityjä autoja. He kahlasivat puolimetrisessä keväthangessa eteenpäin kohti ensimmäistä kohoumaa. Joakim siristeli silmiään talviauringon paistaessa niihin matalalta mäntyjen lomasta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s