Kipinä – Luku 11


(Tämä on postapokalyptisen miniromaanini yhdestoista luku. Koko tähän asti kirjoitettu tarina on luettavissa täällä)

Joakim  nukkui huonosti ne muutamat tunnit, mitkä hän sai nukutuksi. Hän heräsi parin tunnin välein hikisenä peittoonsa kääriytyneenä. Valvotun päivän aikana juotu kahvimäärä tuli uniin outoina, vääristyneinä mielikuvina.

Autossa ollut perhe kasvatti torahampaat unimaassa ja kävi näyttämässä niitä hänelle. Hän muisti, että oli unessa kehunut jokaisen hammaskalustoa ja yrittänyt saada itsensä kuulostamaan vilpittömältä, että nämä eivät olisi purreet häntä. Hammaskalustot olivat valtavia. Näytti siltä, kuin kaikki heidän hampaansa olisivat olleet vähän pitemmiksi venyneitä kulmahampaita, jotka kimalsivat ja kiilsivät perheen hymyillessä. Tämän kaiken hän  oli unessa kestänyt. Vasta kun hänen vaimonsa oli tullut pitämään hänen olkapäästään kiinni petolinnun jalkaa muistuttavalla kädellä, hän herätti itsensä.

Herättyään hän tuijotti huoneen pimeään kattoon ja antoi hengityksen tasaantua ennen kuin nousi ylös. Hän laski jalkansa alas, mutta ei poistunut vielä makuupussistaan. Hiki kuivui hänen siinä istuessaan ja hengittäessään. Huoneessa oli sen verran kylmä, että hänen nenänsä oli kylmä. Täällä oli kylmempi kuin kotona kellarissa. Luultavasti se johtui siitä, että asunto oli toisessa kerroksessa, eikä maan alla. Hän antoi hengityksen ja pulssinsa tasaantua ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt torahampaisia tai linnunjalkakätisiä ihmisiä. Rocky istui häntä katsellen oven edessä.

Hän katsoi ulos. Katulyhtyihin sytytettyjä kynttilöitä lukuun ottamatta siellä oli vielä pimeää. Hän katsoi kelloaan ja huomasi sen olevan jo neljä. Normaalisti hän olisi pysytellyt valveilla vielä viisi – kuusi tuntia. Nyt, kun hänen päivärytminsä piti olla kääntyneenä, hän tiesi, että ei enää saisi unta. Hän nousi seisomaan ja pudotti makuupussin jalkoihinsa astuen siitä ulos. Hän puki housut saman tien ja veti kengät villasukkiensa päälle. Housut tuntuivat kylmiltä pitkien alushousujen läpi, kunnes hän ryhtyi pakkaamaan makuupussia. Siinä vaiheessa hän unohti kylmän kokonaan. Hän pakkasi makuupussin ja kiinnitti sen rinkkaan. Hän tarkasti jälleen kerran, että kaikki oli paikoillaan. Mitään ei puuttunut.

Ikkunan edessä olevalla vanhalla kirjoituspöydällä oli kupillinen kylmää kahvia. Hän joi sen yhdellä huikalla ennen kuin huuhteli kupin ja kaatoi siihen vettä. Hän joi kupillisen vettä kahvin päälle ja lähti ulos jättäen rinkan huoneeseen.

He kävelivät käytävää pitkin portaille. Joakim kuuli Rockyn askelten rapseen laminaattia vasten. Hän mietti, pitäisikö koiran kynnet leikata, mutta tuli siihen tulokseen, että ne kyllä kuluisivat luonnostaan oikean mittaisiksi heidän ollessaan liikkeellä. Mikäli he jäisivät tänne pitemmäksi aikaa ja Rocky viettäisi enemmän aikaa sisätiloissa, niin ehkä ne sitten pitäisi leikata.

Päästyään pihalle Joakim käveli nurkan taakse ensimmäisen pensaan juurelle ja virtsasi. Rocky käveli pensaan vastakkaiselle puolelle ja nosti jalkaa. Hän huomasi väistelevänsä omaa virtsaansa nyt, kun he olivat ihmisten ilmoilla. Metsässä ollessaan hän ei ollut välittänyt. Hän ihmetteli, miksi hän välitti nyt.

Rockyn juoksennellessa ympäriinsä hän käveli keskellä pihaa olevalle nuotiopaikalle. Edellisillan tulen jäänteet hehkuivat vielä ja hän huomasi niiden lämmittävän vielä vähän hänen käsiään. Hän käveli nuotion vieressä olevan puupinon viereen ja nappasi sieltä muutaman metrin mittaisen karahkan ja heitti ne keskelle nuotiota. Tuhkat pöllähtivät ja leijuivat tuulen mukana nuotion toiselle puolelle. Hyvä tuuri tuulen suhteen sai hänet hymyilemään. Tuhkat olisivat voineet lentää kasvoillekin.

Istuutuessaan nuotion vieressä olevalle kivelle hän kaivoi puupinon juuresta vähän ylitalvista kuivaa heinää ja muutaman tuohenpalan. Hän rullasi heinästä kiepin ja kääri sen tuohen sisään. Hän noukki keskeltä nuotiota paljain käsin mustan kekäleen ja työnsi sen kiepin keskelle. Hän kääri kiepin molempiin kouriinsa ja puhalteli siihen hiljakseen istuessaan pimeällä pihalla. Noin minuutin kuluttua se hohti punertavaa valoa hänen kasvoilleen aina hänen siihen puhaltaessaan. Kun heinät sitten alkoivat savuta hän laski kiepin takaisin nuotion keskellä olevien karahkojen juurelle ja jäi odottamaan tulen tarttumista niihin. Hän istui kivellä vielä siinä vaiheessa, kun aurinko nousi ja Rocky palasi takaisin sieltä missä se oli käynyt. Hän ei tiennyt mistä.

Vasta Valdemarin kanssa hetken keskusteltuaan hän kuuli ajoneuvojen äänet. Ne tuntuivat kuuluvan ensin kauempaa ja hän arveli niiden kuuluvan jäältä tai harjun toiselta puolelta. Äänen kovetessa hän kykeni paikallistamaan ne tarkemmin ja kuuli, miten ne tulivat kohti taloa. Katsoessaan Valdemaria silmiin hän ymmärsi, että eri yhdyskuntien välillä oli pakko olla jonkun asteinen radioyhteys. Mikään muu tätä ei selittänyt. Elleivät sitten Söderiläiset olleet  ajelleet ympäriinsä levittämässä tietoa. Kun mönkijät sitten ajoivat pihaan ja Valdemar tarttui häntä ranteesta kiinni, hän varmistui asiasta.

Ensi töikseen tulokkaat potkaisivat häntä palleille. Hän taittui kaksinkerroin ja sylki kasvot maata vasten tuskaansa lumeen samalla kun miehet vetivät hänen kätensä hänen selkänsä taakse  ja sitoivat ranteet kiinni toisiinsa nippusiteillä. Myös peukalot kiinnitettiin toisiinsa siten, että ranteet vääntyivät hieman luokille ja kämmenet olivat ulospäin. Heidän ei tarvinnut nostaa käsiä kovinkaan montaa millimetriä, kun Joakim käveli jo varpaillaan.

Toinen Söderiläisistä jäi Valdemarin viereen vahtimaan häntä toisen juostessa sisälle. Joakimin nivusia pakotti edelleen ja hän seisoi polvet koukussa katsellen ympärilleen.

Rockya ei näkynyt missään. Se oli luultavasti älynnyt häipyä jo ajat sitten, ellei se ollut vain vainunnut jotain kaniinia tai rottaa jostain lähettyviltä ja ajoi sitä nyt takaa. Hän toivoi, että se ei heti tulisi takaisin. Hän miltei huokaisi helpotuksesta nähdessään Söderiläisen tulevan ulos talosta rinkka mukanaan. Hän ei silti uskaltanut rentoutua ennen kuin he ajoivat kohti Äpplevikeniä ja Alvikia.

Mönkijän perässä olevalle lavalle sidottuna hän katseli oikealle ja näki puiden välissä hetken aikaa ikään kuin koiran juoksevan silhuetin, mutta tarkemmin katsottuaan ei enää nähnyt sitä. Reki ei ollut jousitettu, eikä hänen allaan ollut pehmikkeitä, joten tien röykkyisyys hakkasi häneltä vähän väliä ilmat pois. Hänen ylitseen tiukalle vedetyt liinat pitivät hänet paikallaan samalla kun mönkijän takarenkaista roiskui lumipaakkuja hänen päälleen ajajan kiihdyttäessä jäisen lumen peittämän Tranebergsbronin yli kohti keskustaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s