Kipinä – Luku 14


(Tämä on postapokalyptisen miniromaanini neljästoista luku. Koko tähän asti kirjoitettu tarina on luettavissa täällä)

Näkymä Pohjoisen Riddarholmenin sataman yli oli jäätävä. Koillistuuli työnsi talvipäivän yli lumista tuiskua, joka leijaili jäälakeuden yllä. Joakim näki juuri ja juuri salmen toisella puolella olevan Tukholman vanhan kaupungintalon. Sitä käytettiin kuulemma nykyisin sairaalana.

Joakim näki, miten tuulen ikkunaan heittämä lumi suli ja valui hiljakseen alaspäin iltapäivän tummuvaa taivasta vasten. Hän kuuli, miten tuuli puhalteli pitkin rakenteita.

Hän seisoi Vanhan Huutokauppakamarin katolle rakennetulla katetulla lasitetulla terassilla. Hän tiesi, että se oli rakennettu paikalleen viime vuosien aikana. Ennen pysähdystä sitä ei ollut näkynyt. Eikä hän ollut edes missään vaiheessa kuullut suunnitelmia sellaisen tekemisestä. Rakennus oli kuitenkin valtion suojelukohde ja siitä olisi varmasti keskusteltu vuosi jos toinenkin, kuten heidän takanaan keskeneräiseksi puretun Slussenin tapauksessa oli käynyt.

Katon ylle oli rakennettu kokonaan uusi kerros. Terassin lasiseinät ulottuivat katon taitteesta lattiaan asti. Paksut monikerroksiset keskeltä lämmitettävät ruudut oli pultattu kiinni teräksisen näköisiin mustiksi maalattuihin kehyksiin. Katto oli seinien toisinto. Teräskehysten musta verkosto jatkui seinästä katon yli toiseen seinään symmetrisenä. Joakim seurasi katseellaan kehystä kääntäen katseensa ylös.

– Vaikuttavaa, eikö?

– No on, Joakim vastasi kääntämättä katsettaan. Hän oli päättänyt nauttia hiljaisuudesta, rauhallisuudesta, täydestä vatsasta ja puhtaista vaatteista niin pitkään kuin oli käytännössä mahdollista. – Minä vain ihmettelin.

– Niin? Salin toisessa päässä tuolillaan istunut mies nousi ylös ja käveli lähemmäs. Hänen askelensa erottuivat selvästi kantojen osuessa terävän ja kuivan kuuloisina parkettilattiaan.

– Niin sitä vain, että mistä ihmeestä te saatte kaiken tämän energian?

– Energian? Ai sinä tarkoitat sähköjä? Niinkö?

– Niin. Kun eihän mikään oikein toimi enää.

– Et ole sattunut kuulemaan vesivoimasta?

– Olen.

– No sitä me käytämme. Aurinkokennojen ja tuulimyllyjen lisäksi tietenkin.

– Ai niin, Slussen, Joakim sanoi ja kääntyi miestä kohden, joka nyökkäsi hymyillen aidon, lämpimän oloista hymyä.

– Niin juuri. Slussen. Onneksemme sähköjohdot tai muuntajat itsessään ovat todella helposti mekaanisesti ja analogisesti hallittavissa. Pitää vain osata poistaa digitaaliset ohjaimet ja muu turha pois tieltä

Joakim nyökkäsi. Se kävi laatuun. Ja se selitti suurimman osan hänen täällä näkemästään. Mutta ei tietenkään kaikkea.

– Entäs Drottningholm? Mistä ne saavat virtansa?

– No siinähän se Mälaren laskee samalla tavoin kuin täällä. Näin ainakin meidän vakoojamme ovat kertoneet.

– Niin se taitaa tehdä. Siinä Kärsön ja Drottningholmin välisessä salmessa on yleensä jää sulana.

– Niin on. Kuule Jocke? Saanhan sanoa sinua Jockeksi?

– Ilman muuta.

– Minä olen todella pahoillani, että mieheni sillä tavoin innostuivat. Mutta me todella luulimme, että sinulla olisi kipinä. Kaikki luotettavimmat tiedonantajamme ovat antaneet meille sitä samaa tietoa jo vaikka miten kauan.

– Se on kyllä jokin väärinkäsitys, Joakim sanoi. – Ei minulla ole mitään kipinää. Minä olen itse asiassa pitänyt koko kipinää huhupuheena ja urbaanina legendana.

– Minäkin olen alkanut yhä enemmän ja enemmän kallistumaan sille kannalle. Emme me ainakaan löydä sitä mistään. Mutta kuten sanottua, olen pahoillani. Miehet eivät kehdanneet enää kohdata sinua kaiken jälkeen.

Joakim nyökkäsi. Hän ymmärsi kyllä. Hän mietti hetken ja katseli edessään seisovaa miestä, jonka rento vaatetus oli kaikkea muuta kuin johtoasemaa korostava, toisin kuin niillä häntä kuulustelleilla miehillä. Hänen edessään seisova mies katsoi häntä murheellisin, maailmaa nähneen ja sen murtamin sinisin silmin ja hymyili samalla. Hänen suussaan olevat kellertävät hampaat olivat vasemmalta puolelta hieman muita tummempia. Joakim arveli miehen tupakoitsijaksi. Se jos mikä olisi ollut outoa vielä silloin kun nuuskaa oli. Nyt, kun nikotiinia saatiin vain satunnaisina toimituksina kun laivat kesäisin tulivat satamaan, ihmiset kasvattivat omia tupakoitaan ja polttivat niitä. Joakim huokaisi ja katsoi miestä silmiin.

– Eihän sille mitään enää voi. Mutta minä olen siis nyt vapaa?

– Niin olet. Olet vapaa joko poistumaan, tai sitten voit myös jäädä.

– Jäädä?

– Niin. Meillä olisi käyttöä kaltaisellesi miehelle.

– Miten niin kaltaiselleni?

– No ensinnäkin sinä osaat tehdä asioita käsilläsi ja toisekseen sinä kestit kuulusteluissa murtumatta pitempään kuin ne tavalliset kuusi tuntia. Me voisimme tarvita sinua.

– En minä oikein tiedä…

– Niin. Kidutus on sinulla vielä muistissa. Mutta mieti asiaa. Minulla olisi sinulle tarjottavana Djurgårdenin riistanvartijan hommat. Metsästystä ja sen sellaista sekä eläinkannasta huolehtimista ja sen vartioimista.

– Kuulostaa kyllä hyvältä, Joakim sanoi ja katseli itään, mutta ei tietenkään nähnyt Djurgårdeniin asti. – Mutta en minä silti taida.

– Enhän minä tietenkään voi sinua pakottaa, mutta Jocke.

– Niin?

– Mieti sitä, muuta ei tarvitse. Päätä mitä haluat, mikään ei tietenkään ole pakko. Voit lähteä tai jäädä, olet tietenkin täysin vapaa. Voit myös palata milloin tahansa. Tämä on lupaus.

– No minä mietin, Jocke sanoi. Tarjous kuulosti oikeasti todella hyvältä. Hän saisi oman alueen ja omat riistamaansa, mistä hän voisi pitää huolta. Hän huokaisi. – Mutta en minä voi tänne silti jäädä, kai sinä ymmärrät. En ainakaan nyt.

– Niin, minä ymmärrän. Olen antanut miehilleni käskyn pakata sinun tavarasi ja antaa sinulle yhden mönkijöistämme. Saat ajaa sen Nockebyhyn asti ja jättää sen sinne.

Joakim nyökkäsi jälleen. Häntä ei kyllä hirvittävän paljoa kiinnostanut ajaa mitään mönkijää minnekään Nockebyhoviin asti. Hän pohti, jos jättäisi sen jonnekin Äpplevikenin tai Alvikin liepeille ja kävelisi Nockebyn alueen ohi ja jatkaisi kohti pohjoista jalan.

– Ei teillä suksia ole?

– Ei, mutta lumikengät sinä kyllä saat.

– Kiitos! Edelliset menivätkin rikki. Itsetehdyt, jotkut liitoksista eivät pitäneet.

– No nämä on tehty rautaputkesta ja liinoista. Tehdasvalmistetta.

He keskustelivat vielä hetken niitä näitä ja Joakimista tuntui koko ajan siltä, kuin häntä olisi kuulusteltu ja tarkkailtu edelleen. Hän tuli siihen tulokseen, että se oli vain pelkkää kidutuksen aikaansaamaa epäluottamusta, mutta ei silti päässyt ajatuksesta eroon. Sitten sisään tuli kaksi suhteellisen isokokoista, lihaksikasta vanhempaa miestä, jotka lähtivät näyttämään Joakimille tietä ulos. Heidän kulkiessaan peräkkäin talon kapeissa käytävissä matkallaan alas hänestä tuntui kuin joku kävelisi hänen takanaan, mutta aina hänen kääntyessään katsomaan, käytävä oli tyhjä ja hän kuuli vain omien ja toisten miesten askelten kaiun vaaleista betoniseinistä.

He tulivat ulos, sisäpihalle, missä punainen mönkijä seisoi lämmittimen alla. Sen kylkeä vasten nojasi hänen rinkkansa ja sen taakkatelineelle oli kiinnitetty lumikengät. Hän käveli mönkijän luokse ja nosti rinkan maasta. Se tuntui aivan yhtä painavalta kuin ennenkin. Mistään ei nähnyt, että se oli leikelty palasiksi. Ilmeisesti ne olivat löytäneet täysin samanlaisen rikki menneen tilalle. Hän nosti rinkan taakkatelineelle ja sitoi sen liinoilla kiinni lumikenkien päälle. Hänen koittaessaan liinojen pitävyyttä toinen lumikenkä kolisi telineen mustaa metallia vasten päästäen muutaman korkean kilahduksen. Joakim istui kuskinpenkille, joka tuntui lämpimältä. Hän veti piponsa tiukemmin päähän ja laittoi ohjaustangon vasemmassa sarvessa roikkuvat laskettelulasit kasvoilleen. Kaikki näytti kellertävältä niiden läpi katsottuna. Hän vilkaisi häntä opastaneita miehiä ja heilautti heille kättään samalla kun väänsi moottorin käyntiin. Vaivautumatta kääntymään sen enempiä hän käänsi mönkijän sutien ympäri ja ohjasi Huutokauppakamarin ja Wrangelin palatsin välistä kohti lumituiskuista järvenselkää. Laiturin reunan lähestyessä hän kaasutti vielä vähän lisää ja huusi kovaa ennen kuin mönkijä hyppäsi laiturilta kohti jäätä. Ennen tömähdystä hän ehti toivoa, että siinä kohden ei olisi liikaa virtauksia ja että jää olisi tarpeeksi paksu. Se oli. Hän kaasutti poispäin Riddarholmenista ja toivoi, että ei ikinä joutuisi palaamaan takaisin sinne.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s