Kipinä – Luku 15


(Tämä on postapokalyptisen miniromaanini viidestoista luku. Koko tähän asti kirjoitettu tarina on luettavissa täällä)

Joakim hidasti heti Tranebergin sillan jälkeen ja kääntyi luiskasta alas vasemmalle. Liikennettä ei enää ollut, joten vastaantulevien kaistalla ajaminen oli riskitöntä. Lunta oli niin paljon, että tiellä ajaakseen olisi joka tapauksessa tarvinnut jonkinlaisen maastoajoneuvon. Kuten hänen mönkijänsä. Tai siis niiden keskustan mulkkujen, hän ajatteli.
Ajettuaan liuskaa alas hän kääntyi sillan alitettuaan oikealle ja ajoi rantaan päin vievälle tielle. Hän olisi voinut ajaa suorinta tietä takaisin Nockebyhoviin, mutta hän halusi mieluummin jättää mönkijän tänne, Alvikiin ja kävellä loppumatkan. Hän voisi aina palata hakemaan ajoneuvon. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänestä tuntui siltä, että hän ei halunnut Nockebyhovilaisten näkevän hänen palaavan ollenkaan. Saati sitten, että olisi näyttänyt heille saaneensa mönkijän. Itse asiassa sen selkään puukotuksen jälkeen häntä ei kiinnostanut nähdä yhtäkään niistä mulkuista. Rocky hänen piti vain löytää. Ja koiran etsiminen kävisi helpommin jalan kuin mönkijällä. Mikäli Rocky noudattaisi vanhoja tapojaan, se väistelisi ajoneuvoilla ajavia ihmisiä viimeiseen asti.
Päästyään lähemmäs rantaa hän huomasi, että koko sillan alus oli tukkeutunut. Tai tukittu. Luultavasti jälkimmäistä. Silta oli selkeä rajapaikka sekä kaupungista tuleville, että myös Bromman ja Alvikin välissä. Oli vain luonnollista, että Nockebyhovin tai Bromman porukka oli halunnut pystyttää barrikadin sillan alle varmistaakseen, että sitä kautta kukaan ei kulkisi. Joakim pysäytti mönkijänsä ja kirosi.
Hän rullasi muutaman kymmenen metriä eteenpäin ja pysäytti sitten. Barrikadi oli rakennettu betoniporsaista ja niiden päälle summittaisen näköisesti pinotuista autoista. Joakim oli täysin varma siitä, että niiden yli kiipeäminen vain romahduttaisi koko kasan ja hälyttäisi mahdolliset vartijat. Ahatus vartijoista pälkähti hänen päähänsä vasta nyt ja hän sammutti moottorin saman tien. Hän astui alas mönkijän selästä ja vaihtoi sen vapaalle ennen kuin työnsi sen edessä betoniporsaan päällä törröttävän vanhan Volvo 245:n ruskean perän taakse. Onneksi sentään sataa lunta, hän ajatteli. Luulisi ainakin, että mönkijä peittyy sillä tavoin paremmin.
Hän seisoi hetken paikallaan ja kuunteli. Tuuli puhalsi sillan rakenteissa ja pöllytti lunta hänen kasvoilleen. Hän muisti, miten oli edellisenä kesänä kironnut kohtuuttoman pitkiä kuumia jaksoja ja toivonut jotain viileämpää. Nyt hän olisi ihan mielellään ottanut ne helteet takaisin. Tai ainakin olisi voinut olla tuulematta. Riisuttuaan kypärän hän oli jättänyt suojalasit päähänsä ja vetänyt kaulaliinan nenään kiinni, mutta siitä huolimatta tuuli tuntui onnistuvan työntymään jostain välistä vaatteiden alle ja tuomaan kylmiä ja pistäviä lumikiteitä mukanaan. Tuulen huminan ja lumen rohinan lisäksi hän ei kuullut mitään.
Hän odotti vielä minuutin verran. Hän laski ajan hengittämällä syvään ja rauhallisesti kolmeenkymmeneen. Saattoi olla, että aikaa kesti pitempään kuin minuutti, mutta ainakaan hän ei kuullut tai nähnyt mitään hälyttävää. Hän astui takaisin mönkijän luo ja nosti rinkkansa. Se tuntui yllättävän painavalta.
Hän tiesi, että siellä ei ollut mitään ylimääräistä. Hän oli pysähtynyt Kungsholmenin Rålambshovsparkeniin päästyään ja purkanut rinkan. Kaikki hänen tavaransa olivat olleet tallella ja vielä kaiken lisäksi ehjinä. Hän oli ihmetellyt asiaa ja pakannut tavarat yksi kerrallaan tiiviisti rinkkaan. Kai se tuntui niin painavalta siksi, että hän ei ollut syönyt eikä nukkunut vähään aikaan kunnolla sen lisäksi, että hän ei ollut nyt kantanut rinkkaa muutamaan päivään. Hän kiepautti rinkan selkäänsä ja lähti kävelemään autokasan vasenta puolta kohti rantaa.
Sillan alla oli betonisia pystypalkkeja ennen toiselle puolelle lahtea ulottuvia kaaria, jotka alkoivat siitä mihin ranta loppui ja vesi alkoi. Barrikadi oli rakennettu hyvin. Se ulottui koko sillan alapuolisen matkan sen toisen päädyn kallioseinämästä viimeiseen betoniseen pystypalkkiin asti, estäen pääsyn kaaren takana olevalle alavammalle betonikaarelle. Joakim ei uskonut löytävänsä mitään keinoa päästä toiselle puolelle.
Hän hoippui rinkka selässään rantaa kohti yrittäen löytää aukon pinotuissa autoissa. Tuuli puhalsi kaiken aikaa voimakkaasti takavasemmalta ja heilautti autoja silloin tällöin. Joakim huomasi toivovansa, että autot oli oikeasti pinottu niin hyvin kuin mitä se päältä päin näytti. Että yksikään niistä ei tippuisi hänen niskaansa.
Päästyään rantaan asti hän pysähtyi ja nojasi kätensä oikealla puolellaan olevaan betoipalkkiin ja kurkisti sen ohi. Matka kaarelle ei ollut pitkä, eikä se näyttänyt mahdottomalta hypätä. Ilman rinkkaa ja hyvässä kunnossa hän muistutti itselleen. Hän seisoi ja katseli hetken maastoa ja vilkaisi barrikadia oikealla puolellaan. Tämä olisi se viimeinen vaihtoehto, hän ajatteli. Jos mikään muu ei kävisi, niin hän hyppäisi tätä kautta ja menisi sillan ali kaaria myöten. Hän olisi tietenkin voinut ottaa ,mönkijänsä ja ajaa posottaa suoraan Alvikin ohi ja Äppelvikenin kautta Nockebyhoviin, mutta jokin varoitti häntä tekemästä niin ja hän oli tottunut kuuntelemaan vaistoaan. Tähän asti hän olikin onnistunut pysyttelemään hengissä.
Joakim huokaisi ja kääntyi ympäri. Hän lähti seuraamaan barrikadia takaisin poispäin rannasta. Tuuli vonkui ja nyt sen puhaltama lumi osui suoraan hänen kasvojensa oikeaan puoleen ja hän joutui kulkemaan oikea kylki tuulta vasten ja katselemaan maahan hieman vasemmalle kävellessään eteenpäin. Ilman sitä polku olisi jäänyt häneltä huomaamatta.
Vähällä se oli nytkin. Hän sivuutti jäljet ensin ja astui vielä pari vaivalloista askelta ennen kun pysähtyi. Sitten hän käänsi selkänsä tuulelle ja kääntyi takaisin katsomaan mitä oli nähnyt. Betoniporsaiden viereen kertyneessä hangessa näkyi selvästi eläinten jäljet. Hän ei ollut varma olivatko ne ketun, kauriin vai kenties suden jäljet, eikä sillä ollut väliäkään. Ihmisen jäljet ne eivät kuitenkaan olleet. Ne eivät kulkeneet barrikadin viertä, vaan suoraan sitä kohti.
Joakim kumartui entisestäänja koetti pysytellä lumen ja jälkien välissä niin, että tuisku ei peittäisi niitä. Hän seurasi jälkiä, kunnes hänen päänsä osui barrikadiin pinotun pakettiauton perään. Hän nousi ylös ja siinä polku oli. Hän näki selvästi autojen välistä toiselle puolelle. Hän ihmetteli, mikä oli saanut sen syntymään ja miksi sitä ei ollut huomattu.
Polku ei ollut suuri. Se näytti olevan noin puolisen metriä leveä ja paikoin melkein metrin korkuinen. Eihän se nyt käytännössä mikään polku ollut. Barrikadiin pinottujen autojen väliin jäänyt väylä, joka oli hiljakseen täyttynyt pohjaltaan lumesta ja jota eläimet oilvat käyttäneet kulkiessaan Kristinebergin puolelta Alvikin puolelle. Vaikka ihmiset olisivatkin kiertäneet esteen, eläimet menivät aina sieltä, missä oli lyhyin ja nopein reitti.
Joakim riisui rinkan selästään ja työnsi sen käytävään edellään. Se mahtui, juuri ja juuri pituussuunnassa. Pystyssä tai poikittain sitä olisi ollut turha lähteä survomaan minnekään. Hän työnsi rinkkaa vielä vähän eteenpäin ennen kuin nousi itse autojen väliin. Hän pysähtyi.
Tuuli puhalsi edelleen hänen selkänsä takaa. Nyt se oli löytänyt tien jo hänen niskaansa ja tunki kirveleviä kiteitään kaulaliinan ja villapaidan alle, mutta hän ei jäänyt sene enempää miettimään koko asiaa.
Ulospäin kiinteältä ja jykevältä tuntunut barrikadi huojui sieltä täältä tuulen puhaltaessa vonkuen autojen välistä. Joakim huomasi toivovansa, että barrikadin tekijät olisivat tehneet työnsä hyvin. Hän työnsi rinkkaa edessään metrin verran eteenpäin ja konttasi itse perässä. Sen jälkeen hän työnsi rinkkaa jälleen ja seurasi perässä.
Betoniporsaiden välit olivat täyttyneet lumesta ja hän huomasi käsiensä uppoavan ranteita myöten. Polvet alkoivat myös tuntua kosteilta. Hän katsoi alas, mutta siellä oli vain eläinten jälkiä lumessa. Ylhäälä narahti ja hän tunsi oikealla puolellaan olevan auton huojahtavan hieman. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa, että autoissa saattaisi olla aseistettuja miehiä valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tai romahduttamaan barrikadin hänen niskaansa. Hän psyähtyi.
Hengitettyään hiljakseen muutaman kerran hän vilkaisi taakseen. Hän oli jo kulkenut melkein kolmanneksen koko matkasta ja käytävä tuntui entistä pimeämmältä. Häntä pelotti, että kaikki romahtaisi hänen niskaansa hetkenä minä hyvänsä tai että joku seuraisi häntä. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen, mutta ei nähnyt mitään. Hän toivoi jättäneensä mönkijän tarpeeksi hyvään piiloon samalla kun tajusi, että ei ollut peittänyt omia jälkiään millään. Hänet olisi verrattain helppo löytää. Ei tarvinnut kuin tulla paikalle ennen kuin lumi peitti hänen jälkensä. Hän puri hampaansa yhteen ja työnsi rinkkaa eteenpäin.
Polvet olivat jo täysin märät. Hänen hakkaamisesta arat lihaksensa kuumottivat mustelmien kohdalta ja häntä heikotti hieman. Lihakset olivat väsyneet. Hän nosti rinkkaa vähän ja työnsi sitä eteenpäin. Hän konttasi perässä. Autojen väliin muodostunut luola pimeni sitä mukaa kun hän pääsi eteenpäin. Alkoi tulla ilta. Joakim huomasi palelevansa. Hän kiristi tahtia.
Päästyään luolan toiseen päähän hän pysähtyi. Hän oli hengästynyt ja vilkaisi taakseen. Siellä ei tietenkään ollut ketään. Tuuli ei ollut enää tuntunut puolen välin jälkeen juuri ollenkaan. Sen lisäksi, että hänen jalkansa ja kätensä palelivat lumessa rämpimisestä, lihaksia kivisti ja hän oli kauttaaltaan hiessä. Näin talvella se ei ollut mikään toivottava olotila. Hän kaivoi vesipullonsa rinkan sivutaskusta ja joi viimeiset tilkat. Hän avasi korkin kokonaan ja työnsi pulloon lunta, sulki korkin ja työnsi pullon alimman paitansa alle. Sen lisäksi, että tällä tavoin lumi sulaisi, se myös auttaisi häntä hieman jäähtymään.
Joakim nojasi käsiään hetkeksi rinkan päälle, ennen kuin työnsi sen aukosta ulos. Se tipahti humpsahtaen barrikadin toisella puolella olevaan hankeen. Hän odotti hetken. Mitään ei kuulunut. Ulkona alkoi olla jo todella pimeää. Hän oli odottanut, että joku olisi ansoittanut luolan tämän pään, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut huomannut eläinten kulkevan tätä kautta. Tai sitten he itsekin käyttivät tätä kulkuväylää niin usein, että sen ansoittaminen olisi vaatinut liikaa töitä.
Niin tai näin, Joakim pudottautui luolasta rinkkansa päälle ja astui sen jälkeen syrjään. Polvien niveliä ja selkää kivisti. Hän venytteli hetken ja katsoi sitten ympärilleen. Sillan kupeessa oleva tie näkyi hämärässä vaaleana kaistaleena sitä reunustavien tummien puiden välissä. Kauempana olevat tyhjän näköiset kerrostalot näkyivät hämärinä ja tummina pimenevää iltataivasta vasten. Hän kumartui, venytteli vielä muutaman kerran, veti rinkan selkäänsä ja lähti sitten kävelemään tien laitaa kohti kerrostaloja.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s