Kipinä – Luku 17


(Tämä on postapokalyptisen miniromaanini seitsemästoista luku. Koko tähän asti kirjoitettu tarina on luettavissa täällä)

Tuuli puhalsi lunta rannalla kinoksesta toiseen. Joakim makasi vatsallaan kyynärpäät syvällä hangessa ja yritti pitää kiikareita niin, että ne eivät tärisisi. Kuvasta oli silti vähän vaikea saada selvää. Osasyynä oli edessä oleva pensasaita, jonka takana oleva vanha pienoisgolfrata seisoi jähmettyneenä valkoisen hitaasti paikasta toiseen liikkuvan hangen alle. Toinen syy oli se, että hän oli noennut kiikareiden linssit toivoen siten välttyvänsä paljastamasta itseään. Luultavasti kukaan ei edes katsonut tännepäin, hän ajatteli ja huokaisi. Hän laski kiikarit käsiensä välissä olevalle makuualustalle ja jatkoi rannan tarkkailua paljain silmin.

Ranta oli nyt autio. Lapset olivat lähteneet sisälle jonkun vanhemman ihmisen huutaessa heitä pienoisgolfradan oikeassa laidassa olevan harmaankeltaisen lautaverhoillun talon toisesta sivuovesta. Koira ei ollut seurannut perässä. Se oli jäänyt pihalle nuuskimaan jotain ja kaivelemaan hankea yksinäisen riehakkaasti niin, että sen takajalkojen välistä viskomat lumet lensivät tuulen mukana taloa kohti. Hetkittäin hänestä näytti, kuin koira olisi kääntynyt katsomaan viskomaansa lunta kuin virnistellen. Sitten se oli lopettanut ja kadonnut radan toisella puolella olevien pensaiden halki kohti järveä ja hän oli kadottanut sen näkyvistä.

Joakim oli nyt etsinyt Rockya viimeiset kolme viikkoa. Hän ei ollut päässyt kovinkaan pitkälle Alvikista lähdettyään. Syynä oli se, että hän oli koko ajan pyrkinyt välttelemään ihmisiä ja onnistunutkin siinä. Suurin osa hänen näkeistään ihmisistä ei ollut hänen luullakseen nähnyt häntä ollenkaan. Ne, jotka olivat nähneet, olivat yleensä nähneet vain selän tai ohimenevän vilahduksen hänen luikkiessaan karkuun. Tai niin hän ainakin toivoi.

Rannalla ollut koira oli kadonnut näköpiiristä. Eikä Joakim edes ollut varma siitä, että tämä olisi ollut Rocky. Suunnilleen samanvärinen turkki tällä oli. Pitkä, schäfermäisin merkein oleva karva vain näytti jotenkin erilaiselta. Sitä paitsi tämä oli jo viides koira, jota hän tarkkaili, eikä hän edellisten pettymysten jälkeen enää osannut uskoa sen edes olevan elossa. Hän oli melko varma, että Nockebyhovilaiset olivat tappaneet sen. Mikäli niin oli, niin missään tässä ei enää ollut mitään mieltä. Hän painoi päänsä ja puhalteli hiljaa kämmeniinsä siirtäen samalla kyynärpäänsä lumihangesta makuualustan päälle. Se narahteli hiljaa hänen siirrellessä käsiään sen päällä.

Koiran kuono tuntui kylmältä poskea vasten ja hän käänsi päänsä. Se nuolaisi häntä saman tien keskelle kasvoja ja hyppäsi sitten taaksepäin jääden heiluttamaan häntäänsä pitäen peräpäätään ylempänä kuin etupäätä. Se katseli häntä alta kulmien ja urahteli. Kyllä se oli Rocky. Joakim kääntyi kokonaan sitä kohti ryhtyäkseen painimaan sen kanssa, mutta se hyppäsi hänen päälleen ennen kun hän sai itsensä tarpeeksi ylös ja painoi hänet takaisin maahan pitäen häntä paikallaan olkapäitä vasten painetuilla tassuillaan samalla kun se nuoli hänen kasvonsa. Sen henki haisi.

Hän onnistui vääntäytymään koiran alta ja retuutti sitä hetken leikillään, kunnes se haukahti muutaman kerran kumeasti ja lähti juoksemaan villejä kierroksia hänen ympärillään. Hän arveli talonväen kuulleen koiran haukkumisen ja nousi ylös piittaamatta seurauksista. Rocky juoksi hänen vierestään ja edestä ja takaa tönien häntä välillä hartioillaan ja tassuillaan samalla kun hän töni sitä myös käsillään ja huuteli sille jotain käsittämätöntä lepertelyä muistuttavaa.

Sitten koira lopetti ja heittäytyi selälleen maahan ja kieri ja kiemurteli siinä hetken aikaan ennen kuin nousi ylös ja ravisteli itseään. Jocke kutsui sitä luokseen, mutta se pysyi paikallaan. Hän tajusi vasta varmistimen napsahduksen kuultuaan, että se oli katsonut hänen ohitseen.

Mies seisoi noin viidentoista metrin päässä hänen takanaan ja piti haulikkoa kohotettuna ylöspäin vasemmalla kädellään. Hän piirtyi tarkkarajaisena takana vaaleana näkyvää taivasta vasten.

–          Terve.

–          Terve.

–          Sinunko koirasi tuo on?

–          Niin. Tai se on ollut minulla pari vuotta.

–          Mistä sinä sen löysit?

–          Se löysi minut. Kuten nytkin.

Joakim kääntyi katsomaan koiraa, joka kellotteli mistään piittaamatta kyljellään ja näytti hymyilevän hänelle. Sen punainen kieli oli kengänpohjallisen kokoinen ja roikkui sen leukojen välistä omituisena vaaleanpunaisena lätkänä. Sen suusta kohosi höyryä.

–          Mikäs mies sinä olet?

–          Minä? Olen Joakim. Joakim Virtanen.

–          Finne.

–          Juu. Tai no ihan ruotsalaisena minä olen itseäni tähän asti pitänyt. Olen syntynyt täällä.

Mies nyökkäsi ja naksautti haulikon varmistimen takaisin päälle ja taittoi sen vasemman kätensä käsikoukkuun avaten sen samalla ja ottaen panokset pois. Hän laittoi panokset vihertävän liivinsä rintataskuun.

–          Onko sinulla nälkä?

–          Minulla? On. Miten niin?

–          Meillä on vähän lihasoppaa tuolla sisällä. Jos maistuu, niin voit tulla sinne.

–          Kiitos.

–          Älä turhaan kiittele. Jos nimittäin aiot viedä koiran, niin saat luvan selittää sen lapsille.

Joakim nyökkäsi ja viittasi pensaan vieressä oleviin tavaroihinsa. Mies nyökkäsi hänelle ja siirtyi oikealla puolellaan olevaa mäntyä kohti nojaten olkansa siihen. Joakim kääntyi ympäri ja vilkaisi koiraa, joka istui viiden metrin päässä hänestä ja näytti keskittyneen täysin palliensa nuolemiseen. Hän hymähti ja kumartui rullaamaan makuualustaa.

Kumartuneena ollessaan hän oli koko ajan varma siitä, että mies tulisi ja löisi häntä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän sai makuualustan rullattua ja kiinnitti sen rinkkaansa ja nousi ylös heittäen rinkan vasemmalle olalleen. Rinkan taskussa oleva machete kolahti sen viereen kiinnitettyä mailaa vasten ja hän pysähtyi ja yritti hymyillä.

–          No minä ihmettelinkin, että eikö sinulla ole asetta.

–          Machete ja maila vain. Itsepuolustukseksi. Jousi on toisella puolella rinkkaa.

–          Jousi?

–          Jousi.

–          Taljajousi?

–          Ei kun itse tehty.

–          Joko sinä olet tavattoman taitava tai järkyttävän onnekas kun olet selviytynyt tuollaisella varustuksella tähän asti.

–          En minä ainakaan mitään osaa itsekseni pyydystää. Joten kai minä sitten olen onnekas.

Mies nyökkäsi hänelle ja lähti kulkemaan edellä kohti taloa. Rocky juoksi hänen edelleen ja kierteli heidän molempien ympäri kuono koholla. Se näytti nauravan heille. Joakim yritti sovitella askeliaan edellään kulkevan miehen tallaamiin jälkiin, mutta sai siitä huolimatta saappaansuut lumisiksi. Etuvasemmalta, kaupungin suunnasta puhaltava tuuli puhalsi teräviä kiteitä hänen kasvoilleen, mutta hän ei viitsinyt pyytää miestä pysähtymään laittaakseen huppunsa paremmin kasvojensa suojaksi. Sitä paitsi matkaa talolle ei ollut kuin noin sata metriä.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s