Asioiden tekeytymisestä


Asiat valmistuvat omalla ajallaan. Kaiken tämän kiireen, häsellyksen, juoksemisen ja jokapäiväisiin, hetkellisiin pieniin tapahtumiin pääsääntöisesti keskittyvän elämän aikana sitä ei vain aina huomaa.
Liikkuessa kunto kasvaa. Oli kyseessä sitten lihaskunto tai aerobinen kyky liikkua. Se kasvaa aina, kun tehdään jotain. Myös levossa, vartalon palautuessa. Lepoa ennen vartaloa on tietenkin pitänyt rasittaa. Pelkkä lepo ei yksin riitä. Olen toki sitäkin kokeillut. Yksi askel, ensimmäinen vartin mittainen kävelylenkki ja sen muuttaminen kolme kertaa viikossa tapahtuvaksi asiaksi. Ja siitä edelleen päivittäiseksi. Yksi punnerrus. Matka ylös-alas kunnes niitä on sata tehtynä. Järjetön läjä vatsalihasliikkeitä ja kyykkyjä. Leukoja. Eikä enää nykyisin niin paljoa hengästytä portaissa. Lumen luontikin onnistuu suhteellisen helposti siinä missä muutkin fyysiset toimet.
Kunnossa oleva fyysinen puoli ruokkii henkistä. Henkinen kantti kasvaa. Kasvua ei ensin huomaa. Jossain vaiheessa havaitsee, että aiemmin ylitsepääsemättömänä pitämänsä asiat vaativat vain vähän pitempää kyspytystä ja istumista. Ja tekemistä. Huomaa, että asiat eivät yleensä valmistu niitä itse tekemättä. Ainakaan se ei tunnu samalta.
Kirjoittaminen. Sana sanalta asiat loksahtavat ruudulle, ruudulta tietokoneen muistiin, varmuuskopio pilvipalveluun (DropBox). Sana sanalta asiat tulevat kirjatuksi ylös, hetki hetkeltä lähemmäs valmista. Se valmiin tila on vain hieman häilyvä. Kun on saanut jonkun asian valmiiksi, niin jo muutaman kuukauden perästä sitä uudelleen katsoessaan huomaa, että tekemistä riittäisi vielä. Ainakin, mitä tulee käsikirjoitukseen.
Matka käsikirjoituksesta valmiiksi romaaniksi on yllättävän pitkä. Itse asiassa matka jo siihen, että se käsikirjoitus tulee, ottaa oman aikansa. Viimeisin kustantajille lähettämäni romaani etsi lihaa pienten luidensa ympärille vuodesta 1997 asti. Se ensimmäinen tekeleeni ’valmistui’ ideasta vuoden sisällä, vuonna 2010. Eikä se tosiasiassa ole valmis, hyvä kuin runko siitä mitä sen pitäisi olla. Seuraava oli ideana, kuvana ensimmäisen luvun tapahtumapaikasta, olemassa vuodesta 2002. Eikä se, valmistumisestaan huolimatta, tunnu valmiilta. Kokonainen se saattaa olla, mutta vaatii vielä paljon töitä, ennen kuin siitä saa valmiin. Eikä kumpaankaan tee mieli koskea. Kolmas on muutaman kerran kirjoitettuna ja esiluettuna survottu henkisen laatikon perälle odottamaan aikaansa, joka ei vielä ole.
Tämä tuli tänään mieleeni, kun kirjoitin viimeisintä. Minun pitäisi taas kerran muistaa, että tällä kertaa en ole tekemässä valmista tekstiä. Olen kasaamassa runkoa ja kuvia alun ja lopun väliin sijoittuvista tapahtumista ja henkilöistä. Keräämässä tarinan juonta, joka on osaltaan itsellenikin vielä arvoitus. Pitäisi muistuttaa itselleen, että kyseessä ei vielä ole valmis tekele; tekstiä saa vielä kirjoittaa ja hinkata, ennen kuin se on edes siinä kunnossa, että voin esitellä sitä kenellekään.
Aiemmista poiketen tällä kirjalla on lähtökohtanaan teema. Teema oli minulle erittäin selkeä siinä vaiheessa kun sain siitä otteen. Nyt se on tietenkin jo haalistunut. En ole kirjoittanut sitä muistiin, enkä haluakaan. Ainakaan liian tarkoin. Luulen sen johtuvan siitä, että en halua asioiden naulautuvan paikoilleen missään vaiheessa.
Aiemmat kirjat (ovatko ne kirjoja, jos niitä ei ole julkaistu?) olen aloittanut siitä näkemästäni alkutilanteesta ja luonut tilanteet ja kokonaisuudet kirjoittaessani. Tämä nykyinen siis eroaa jo lähtökohdaltaan aiemmista. Minulla ei aluksi ollut hajuakaan miten se alkaa. Nyt toki tiedän sen, vaikka sekin saattaa vielä muuttua. Olen joutunut istumaan ja miettimään, kirjoittamatta sanaakaan ja antanut itseni löytää tilaa teemalle ajatuksissani. Vaikeaa se on ollut. Kun on tottunut siihen, että rakentaa asioita tekemällä, eikä aktiivisesti ajattelemalla, niin tämänkaltainen lähestymistapa on ollut sekä virkistävä, ettäå outo. Se, että en ole kirjoittanut mitään muutamaan päivään, on saanut minut tuntemaan itseni laiskaksi.
Tiedän, että teemaa käsitelläkseni joudun hakemaan taustatietoa. Tätä varten on aivan loistavaa, että Tukholman kaupunginkirjaston suomen kielen osasto on jopa verrattain kattava. Internet on tietenkin aarreaita kaiken tiedon osalta, mutta olen nykyisin niin kovin varautunut sen suhteen; tuntuu, että siellä on enemmän ja enemmän mutu-pohjalta kirjoitettua aineistoa, kuin varsinaista asiaa. Toki netin forumeilta ja uutispalstoilta saa itselleen paljon ajatuksia ihmisten asenteista, mikä on sekin omiaan herättämään ajatuksi.
Paperilta lukeminen on aivan erilainen kokemus kuin näytöltä plärääminen. Tuntuu, että fyysisten elementtien kanssa asiat jäävät tarkemmin mieleen. Sama asia, jos kirjoittaa asioita muistiin, ne muistaa, vaikka niitä ei lukisikaan. Olen jopa huomannut, että kynällä kirjoitetut asiat muistuvat lopulta mieleen paremmin kuin koneella kirjoitetut. Kadehdin suunnattomasti Orhan Pamukia, joka tietojeni mukaan kirjoittaa edelleen kirjansa käsin. Tosin en usko, että aivan loppuun asti. Vaikka mistä minä sen voisin tietää. Pitäisi varmaan kysyä.
Nyt, kun Kustannusosakeyhtiö Otava on päättänyt olla julkaisematta heille lähettämääni käsikirjoitusta, onkin paikallaan laittaa koko Mustan suklaan päivä tiukasti taka-alalle ja keskittyä uuden tarinan etsimiseen ja teeman tutkimiseen. Asiaa vaikeuttaa vain se, että mielestäni joudun muuttamaan Mustan suklaan päivää vielä kertaalleen, mikäli haluan tarinasta oikeasti toimivan. Että ei se sekään ole vielä valmis. Kai sekin sitten valmistuu ajallaan. Kunhan kirjoitan sen vielä kerran. 😀

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s