Paluu vuoteen 1994


Mustan suklaan päivä otti ja eteni tänään noin 1500 sanan verran. Onkin kulunut kiitettävän pitkä aika siitä kun olen tehnyt yhtään mitään kirjoittaakseni sitä eteenpäin. Siis muuta kuin ajatellut. Tajusin vain aamulla, että olen suunnitellut sen niin valmiiksi kuin vain voin jo niin moneen kertaan, että voisin vaikka ottaa ja kirjoittaa sen loppuun asti.

Olen toki tehnyt siihen muutoksia. Pari viikkoa siten poistin 40 000 sanaa (melkein puolet) tappaessani rakkaitani (Kill your darlings). Ja totuuden nimissä on sanottava, että sitä se kaipasikin.

En tiedä miksi olen pitänyt näin kauan taukoa kirjoittamisen suhteen. Olen kirjoittanut tämän vuoden puolella ehkä kolme tai neljä kertaa. Syy sinänsä ei ole millään tapaa tärkeä, jos nyt ei sitten halua ymmärtää omaa itseään. Eikä minulla ole siihen mitään kiirettä. Osaan toki jäsentää itseni sitten viiden vuoden päästä, kun kirjoitan aiheesta. Luultavasti olin vain kirjoittanut itseni umpeen viime vuoden loppuun mennessä. Liki tauoton päivittäinen kirjoittamistahti muutaman vuoden ajan on omiaan tyhjentämään tahdon ja vimman kaikista mahdollisista tankeista. Siitä johtuen annoin itselleni vapauden olla tekemättä yhtään mitään niin pitkään kuin minusta tuntui siltä. Tähän asti se onkin ollut paikallaan.

Varmasti osasyyllisenä on ollut se, että en ole liiemmin saanut mitään palautetta lähettämistäni käsikirjoituksista. Se on omiaan lyömään mieltä maihin. Edes se, että joku kertoisi teoksen olevan huono, olisi ihan mukava tieto. Nyt ei edes pakollisia ’Ei sovi kustannusohjelmaamme’ -posteja ole näkynyt.

Toisaalta se on hyväkin; kirja ei ole valmis ennen kuin se on valmis. Tiesin jo viime kesänä, että minu pitää kirjoittaa tarina uusiksi ja muuttaa muutamien henkilöiden kuvauksia: Toisia radikaalisti ja toisia hyvin vähän. Luulen tällä hetkellä tietäväni mitä minun pitää tehdä. Eikä sen toteuttaminen vaadi mitään muuta kuin kirjoittamista.

Näyte:

Valojen ja varjojen keskellä vaeltaa auringonvaloa kirkkaampia olentoja säteilemässä ympärilleen. Ne näyttävät jollain tapaa ihmisiltä ja luulen, että ne ovat samalla tapaa kuolleita kuin minäkin. Katson niitä ja ne katsovat minua, katseemme kohtaavat ja huomaan, miten hymyilemme toisillemme ja nyökkäämme tervehdykseksi. Heilutan puoliksi lihan kahleista vapautunutta käsivarttani ja ne vastaavat samalla tapaa kohteliaasti ja jatkavat sitten matkaansa eteenpäin. Niillä on suunta ja niiden on mentävä, kuten minunkin. Ehkä ne tietävät määränpäänsä siinä missä minä en.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s