Jussi Valtonen – He eivät tiedä mitä tekevät


Sain vuoden 2014 Finlandia -voittajan joululahjaksi ja toki se piti sitten kahlata läpi. Sanon kahlata, sillä se ei kyllä missään vaiheessa onnistunut tempaamaan minua mukaansa. Valitettavasti. Lukuun ottamatta kenties viimeistä 50-60:tä sivua. Niissä tapahtunut yllättävä käänne ja tekstin tyyli tuntuivat eläviltä ja mukaansa tempaavilta. Se, mikä tekee kaikesta valitettavaa, on se, että niitä varten piti kahlata liki 500 sivua tekstiä, joka vain paikoin veti mukaansa.

Kyllä kirjassa aineksia on. Ilman muuta. Tiedän, että odotin sen olevan jotain suurenmoista; olihan se voittanut kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Minullehan se on aina ollut Nobelin kirjallisuuspalkintoa vastaava palkinto, mutta vain suomenkieliselle kirjallisuudelle. Tämä käsitys minulla on ollut 1980 -luvulta lähtien, enkä tietenkään ole osannut alkaa sitä tarkistamaan. En edes siinä vaiheessa, kun Jari Tervon Myyrä jätettiin palkitsematta. Sen vuoden voittajaa ( Helena Sinervo – Runoilijan talossa )en tietenkään lukenut. Kuten en ole suurinta osaa muistakaan, muuten.

Ihan sivuraiteille astuakseni, minun tulee nyt kertoa, että palkinnot ovat mielestäni hienoja. Oli sitten kyse kirjallisuuspiirin pullakahvista tai netissä saadusta kehusta. Tai Nobelista tai Finlandia -palkinnosta. Ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä ne aika ajoin osuvat vielä oikeaan osoitteeseenkin. Paitsi tietenkään Cormac McCarthy ei ole saanut sitä Nobeliaan, jonka hän aivan varmasti ansaitsee. Siinä missä Barack Obama ei rauhanpalkintoaan. Tuskin Martti Ahtisaarikaan, oli hän neuvotellut kenen kanssa tahansa mitä tahansa. Jahas, taas ollaan lipsahtamassa, mikä ei kohdallani ole yllätys. Kirjalliselle sivuraiteelle palatakseni, olen onnistunut tähän asti lukemaan sekä palkittuja että palkitsemattomia kirjailijoita ja nauttimaan molemmista. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Jotkut palkitut ovat olleet loistavia, samoin kuin jotkut palkitsemattomat.

Valtosen kirjan kanssa valitettavasti vähemmän. Valitettavasti sen vuoksi, että se vähentää palkinnon ja palkitsemisen tarvetta entisestään.

Ensinnäkin henkilöhahmot. Ainoa, joka millään tapaa onnistui vaikuttamaan elävältä ja toimivalta, oli Samuel. Ja häntä tunnuttiin käsiteltävän sivuhenkilönä. Hänen äitinsä ja isänsä saivat niin sanotusti palstatilaa aivan liian paljon. Ehkä juuri sen vuoksi, että niistä piti saada eläviä. Kerronan runsaudesta huolimatta he jäivät jotakuinkin ontoiksi. Runsaudella tarkoitan tässä tapauksessa sana- ja rivimäärää. Tuntuu, kuin henkilöhahmojen olemassaolon oikeutusta olisi pyritty korostamaan kirjoittamalla heitä lisää. Sanalla sanoen, olisin luultavasti itse kirjoittanut kirjasta puolet lyhyemmän. Vaihtanut painotukset  päälaelleen, tehnyt Samuelista aidosti päähenkilön ja pitänyt hänen isänsä ja äitinsä välisen suhteen, sekä heidän sisäisen maailmansa kuvauksen vähäisempänä.

Mutta siinä tapauksessa se ei olisi ollut Jussi Valtosen kirja.

Se, minkä koin hyväksi kirjaa lukiessani oli se elämys, mihin en ole vähään aikaan törmännyt. Nimittäin se, että minäkin olisin voinut kirjoittaa tuollaisen kirjan. Itse asiassa olenkin tehnyt niin, tavallaan. Siinä ei tietenkään käsitellä samoja aiheita, mutta rakenteen paisuttelussa olen ollut aivan yhtä lailla hakoteillä. Olen lisännyt sivuhenkilöiden määrää ja taustan kerrontaa enemmän kuin on tarpeen. Olen yrittänyt saada henkilöt toimimaan kirjoittamalla heille elämän, vääntämällä ihmisten tekemisistä tapahtuneille rautalangan, jota ei ole missään tapauksessa vaikea seurata. Ja vielä lähettänyt käsikirjoituksen kustantajille, saamatta takaisin muuta kuin tiedon siitä, että se ei sovi mihinkään kustannusohjelmaan. Enkä minä ole edes katkera. (enpä vissiin :D) Sillä tiedän, että se ei ollut vielä valmis. Tiedän, että siinä oli puutteita. Liikaa tavaraa ja punainen lanka oli jossain muualla. Sitä paitsi myyntikirjeeni oli erittäin huono ja synopsistahan en ole osannut kirjoittaa lainkaan. Tällä hetkellä työ on edelleen henkisessä pöytälaatikossa ja pysyy siellä, kunnes jaksan ottaa sen uudelleen esiin.

Mutta palatakseni aiheeseen: Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät saa minulta kolme j:tä (asteikko on yhdestä viiteen). Kolmas kirjain tulee ihan vain siitä, että viimeisten viidenkymmenen sivun aikana loppuratkaisu osaa sittenkin yllättää. Siihen asti alleviivattu ja kerrottu juoni vihjailuineen kaikkineen osasi johdattaa aivan toiseen suuntaan. Ilman sitä tämä olisi ollut kahden j:n arvoinen.

Ihmettelen edelleen, onko kirjallisuuden arvioiminen vain yhden ihmisen tehtävä, vai olisiko syytä saada Finlandia -palkinto uudelleen raadin arvioitavaksi. Raatihan voisi olla kiertävä ja vaihtuva, samalla tapaa kuin nykyisin valittava henkilö. Ja mieluusti sellainen, jolla ei ole kytköksiä kirjallisuuspiireihin tai kustantamoihin.

Jussi Valtonen – Hei eivät tiedä mitä tekevät
( j j j )

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s