Paikoista ja kielestä



Haluaisin kirjoittaa tämän työn alla olevan pienen maahanmuuttoromaanin siten, että sitä ei voisi sijoittaa mihinkään tarkalleen määritettyyn kaupunkiin tai maahan. Vaikeata siitä tekee kielen kirjoittaminen. Puhutun ja kirjoitetun kielen kirjoittaminen. Paikkoja, paikannimiä, osoitteita ja maamerkkejä minun ei tarvitse kertoa nimeltä. Ne ovat siis helppoja siinä missä kulkuvälineistäkin kertominen.

Joku voi toki kysyä miksi haluan tehdä näin. Itsekin kysyn. Minusta se vain on tyylikeinona sellainen, että se nostaa varsinaiset aiheet ja teemat paremmin esille kompuroimatta paikalllisuuden lillukanvarsiin.

Kuten sanottua, se on muulla tavoin verrattain helppoa, mutta puhutun kielen kirjoittaminen on hankalaa. Kun kyseessä kuitenkin on kolmen eri kielen sekoittuminen puhuttaessa. Millä tapaa niiden kertoo olevan eri kieliä käyttämättä muuta kuin romaanin varsinaista kirjoituskieltä, suomea. Vai onko tämä vain tarpeetonta kikkailua? Tehokeino vietynä toiseen liialliseen ääripäähänsä. Riittäisikö se, että paikkojen kuvauksissa pysytään universaalilla tasolla ja vain kielien avulla voidaan kenties määrittää missä maassa ja kaupungissa kaikki tapahtuu? Olisiko tämä minulle liikaa? Olisiko maan ja kaupungin määrittelyyn pystyminen minusta väärin?

Noihin kysymyksiin on jokseenkin hankala vastata. Ainakin juuri nyt ja varsinkaan täysin tyhjentävästi. Mahdotonta se tuskin kuitenkaan on. En tosin ole varma, onko vastaaminen tarpeellista.

Tämä on perua siitä, tietenkin, että osittain kerrontani esikuvana voidaan pitää Aki Kaurismäen elokuvia. Ei dialogin niukkuuden vuoksi, siihen en tosiaankaan pysty. Kuvakerronnan tasolla hänen tapansa kuvata Helsinkiä (ja muitakin kaupunkeja) kasvottomina, mainoksettomina asioiden tapahtumapaikkoina väheksymättä niiden visuaalista kauneutta. Myös Roy Anderssonin elokuvat ovat osittain samaa jatkumoa, siinä missä Akira Kurosawankin teokset. Niissä ainoastaan puhutu kieli lokalisoi ne jonnekin, kuvat eivät niinkään. Haluaisin romaanissani kyetä samaan. Luoda maailman, joka ei ole aikaan ja paikkaan sidottu, vaan jonka avulla pystyn nostamaan esille ja erittelemään käsittelemiäni teemoja. Niin, tällä kertaa minulla on osa teemoista tiedossa jo kirjoitusvaiheessa. Sen lisäksi, että tästä ei ole tulossa juonivetoinen. Ei sitten millään tapaa. Ei enää.

Olen aiemmissa kertomuksissani pyrkinyt kirjoittamaan jotain, joka tapahtuu jossain järjelliseksi mielletysssä järjestyksessä. ikään kuin asioiden taustalla olisi joku juoni. En vain missään vaiheessa ole oikein saanut sitä toimimaan. Aikani pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että ehkä minun pitäisi unohtaa juonen kanssa näpertely ja keskittyä itse asiaan; tekstiin ja sen sisältöön. Tyyliin ja muotoseikkoihin.
Tämä on sitten vienyt minut lähemmäs sitä omaa ilmaisuani. Tai ainakin se tällä hetkellä on enemmän minua itseäni. Ehkä voisin jopa ajatella kirjoittavani Mustan suklaan päivän uudestaan tämä kaikki mielessäni. Että tekisin siitäkin eri tavalla ajattoman, lähestyisin tarinaa teeman ja tekstin kautta ja unohtaisin pakotetun paikannimistön ja historialliset hetket. Vaikka niiden kertaaminen ja uudelleen eläminen oli juuri se asia, joka sai minut koko tarinan alun perin kirjoittamaankin.

Luulen, että olen tässä nyt jonkin uuden kynnyksellä. Ainakin se saa minut näkemään kirjoittamani asiat uudessa valossa. Ja se on aina hyvä asia. Liikettä tulee tapahtua, sillä liika staattisuus ei saa mitään aikaiseksi. Paitsi ehkä statisteja.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s