Päivän kirjoitustehtävä



Seuraavaa asemaa kohti kiihdyttävän junan ääni kuuluu asemalla vielä hetken sen jälkeen, kun viimeinen vaunu katoaa tunneliin. Sähkömoottorin nouseva vonkuna ja pyörien kalkatus kaikuvat asemalaiturilla ennen kuin jättävät jälkeensä hiljaisen, kolkon tyhjän ja loisteputkien valaiseman asemalaiturin. Ne istuvat maisemaan siinä missä tunnelmakin.

Nojaudun polviini ja jatkan hengittämistä. Helppoa se ei ole. Tai ainakaan äänetöntä. Nenä on edelleen tukossa ja kurkunpäätä kuristaa jokaisella vinkuvalla sisäänhengityksellä. Ulospäin tullessaan hengitys korisee limaisena pitkin keuhkoputkea ja näkyy huuruna kasvojen edessä hetken ennen kuin katoaa. Muistan, miten lapsena leikimme talvisin tupakoivamme ja puhalsimme huurua ulos koulun pihalla pitäen luokasta varastamiamme liidunpaloja sormien välissä. Ajatus tuo hymyn huulille ja saa minut kaivamaan savukerasiaa rintataskusta, kunnes muistan, että en enää polta.

Toista päivää polttamatta ja heti lipsumassa.

Hengitys tasaantuu hiljalleen. Hieman yli vuorokauden kestäneen tupakoimattomuuden vaikutus ei tunnu yleiskunnossa millään tapaa. Tuskin tässä heti ensi viikolla maratonia juostaan. Saati seuraavalla.

Yhtäkkiä päätös tupakoimattomuudesta tuntuu typerältä; tunnen itseni vain kaikkien terveysnatsien määräysten alle polvistuneeksi epäsikiöksi. Tahdottomaksi olioksi, joka myöntää olevansa huonompi ihminen kuin muut, koska on onnistunut olemaan niin typerä, että on antanut saattaa omaehtoisesti itsensä riippuvaiseksi kaikista mahdollisista aineista. Vituttaa. Eikä se vähennä tupakanhimoa millään tapaa.

Nikotiininhimoiset ajatukseni eivät kaikkoa siitäkään, että joku kävelee selkäni takaa ja sytyttää savukkeen. Katson taakseni ja tuijotan eteenpäin laiturilla kävelevää naista pistävästi niskaan saamatta aikaan yhtään mitään. Hän jatkaa matkaansa minusta piittaamatta, puhaltaa savua ilmaan ja keikuttaa persettään. Reppu naisen vasemmalla olkapäällä näyttää juuri ostetulta ja siinä on jokin mainosteksti, josta en täysin saa selvää. Valotaulu naisen pään yläpuolella näyttää, että seuraava juna tulee kahdeksan minuutin päästä. Siinä ajassa ehdin hakea aseman sisäänkäynnin edessä olevalta kioskilta askin jos toisenkin. Ajatus houkuttaa yllättävän paljon.

Suussa oleva nikotiinipurkka menetti makunsa jo kotona, ennen kuin olin saanut kahvin juotua. En viitsi laittaa uutta suuhun, sillä se saa minut vain nikottelemaan. Eikä se nikotus ihan vähällä lopu. Käsivarressa oleva laastari ei sekään tunnu auttavan mihinkään. Huomaan, miten puristan molemmat käteni nyrkkiin ja avaan ne heti kun tajuan olevani jälleen entistä typerämpi. Asemalaiturin kello näyttää maailman hitainta aikaa ja käännyn ympäri kohti rullaportaita ja kioskia.

Seison kioskin edessä ja ihmettelen, miten hajuaisti on herkistynyt entisestään. Tunnen naisen polttaman – ja luullakseni jo stumppaaman – savukkeen hajun nenässäni vahvana ja houkuttelevana. Se hukuttaa alleen kioskin ovesta ulos leijuvan kahvin ja pullan tuoksun. Ainakin luulen niin. Tuijotan ovien ulkopuolella olevaa ilmaislehtien jakajaa ja mietin ties kuinka monetta kertaa, paljonko heille maksetaan vai maksetaanko ollenkaan.

Lehtiä jakava nuori poika kävelee ovien edestä, jotka aukeavat. Niistä tunkeutuva läpiveto puhaltaa ohitseni ja heilauttaa vähät hiukset otsaltani saaden minut räpyttelemään silmiäni. Tuntuu, kuin tuulen mukana mieleni kirkastuisi. On kuin tuuli olisi puhaltanut tiensä mieleni riippuvuuden pauloissa kiemurteleviin sopukoihin ja herättänyt minut. Käännyn ympäri, kävelen kioskiin ja teen ostokseni.

Ehdin juuri ja juuri takaisin laiturille ennen junan tuloa. Astun sisään vaunuun ja istun alas ennen kuin kaivan paperipussin taskusta. Sen avaaminen on vaikeaa yhdellä kädellä, enkä saa vasemmassa kädessä olevaa kahvikuppia pysymään pystyssä vinolla ja liukkaalla ikkunalaudalla. Kaivan savukerasian paperipussista ja pidän sitä hetken aikaa kädessä. Harkittuani lasken sen penkille selkäni taakse päättäen vakaasti olla ottamatta sitä sieltä. Tiedän tuhlanneeni rahaa taas savukeaskin verran, mutta annan sen silti olla. Kerron itselleni sen olevan oikea päätös.

Riippuvainen minä kiristelee hampaitaan ja asetan kahvikupin polvien väliin saadakseni pullan paperipussista. Yritän syödä niin, että en sotke liiemmin, mutta raesokeri rapisee pitkin rinnuksiani ja reisilleni. Huidon niitä lattialle ja puristan polvia kuumottavaa kahvikuppia vasten ennen kuin otan sen vasempaan käteen.

Poltan kieleni ensimmäiseen hörppyyn ja katson, miten loppusyksyn maisema lipuu ja tärisee ulkopuolella enkä vieläkään ole polttanut tupakan tupakkaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s