kirjoitustehtävä 20150903



Kyllä ne puhuvat ruotsia. Luulisin. Ainakin saan selvää sanan sieltä täältä. Huutonaurun ja voimakkaiden älähdysten kakofonia pienessä kahvilassa tuntuu päällekäyvältä.

Kaikki, joka ikinen tässä kahvilassa, tarjoilijaa myöten, on ulkomaalaistaustainen. Minua lukuun ottamatta yhtään ainutta skandinaavisen näköistä ei ole mailla halmeilla. Ulkona joku kantaväestöön sulautuvan näköinen mies kävelee ylämäkeen ikkunan ohi ja katsoo jalkoihinsa.

En minäkään ruotsalaiselta näytä. Ei näillä geeneillä olla viikinkien jälkeläisiä. Persjalkainen ylipitkän selän omaava metsäläinen. Jostain syystä ne luulevat aina puolalaiseksi. Joskus korjaan virheen, vaikka enää en edes välitä.

Suljen silmät ja näen edelleen silmissäni toinen toistaan tönivän pakolaisjoukon jossain välimerellä. Lapsi rannalla kasvot vedessä. Pitäisi tuntua pahemmalta kuin miltä se tuntuu. Jostain syystä mikään ei konkretisoidu, kaikki on etäällä. On kuin hapuilisi päivänvalossa typötyhjässä supermarketissa jonka hyllyissä on vain tyhjiä valkoisia laatikoita.

Avaan silmät ja minusta tuntuu edelleen pahalta se, että en tunne mitään. Nurkkapöydän porukkaa nauraa edelleen, yksi miehistä lyö pöytää avokämmenellä ja nojautuu suu auki taaksepäin.

Katson pöydälläni olevaa kahvikuppia, että en tuijottaisi liian pitkään. Pöydän pinta on karhea ja siinä on kuoppia, joihin sormenpäät solahtavat. Joku teräskäsi on käynyt nojaamassa tai puhumassa painokkaasti. Kolot tuntuvat mukavalta sormissa ja pidän niitä paikallaan ja katson ulos ennen kuin tartun haalistuneeseen kahvikuppiini.

Hetkeksi tulee hiljaista ja katson kahvilan perällä istuvaa porukkaa. Sitten perimmäisessä nurkassa istuva mies nojautuu valoon ja ryhtyy puhumaan. En saa selvää mistä, kädet huitovat ilmaa tieltään ja miehen ääni kuuluu pistävänä ja kimeämmäksi kohoavana kunnes vaimenee lähes kuiskaukseksi. Muut kumartuvat eteenpäin ja minä yritän olla tekemättä samoin, että en herättäisi huomiota. Kukaan pöytäseurueesta ei kuitenkaan tunnu kiinnittävän minuun mitään huomiota.

Luulin ensin, että kaikki porukasta puhuvat yhtä aikaa. Nyt vaikuttaisi siltä, kuin he kertoisivat jotain vuorotellen. Yksi miehistä nojautuu eteenpäin ja tuijottaa kahvikuppiaan. Minusta näyttää siltä, kuin nurkassa puhuvan miehen kuunteleminen saisi hänet vaipumaan ajatuksiinsa. Tai sitten hän ajattelee muuten vain. Minusta ei kuitenkaan näytä siltä, että hän enää kuuntelisi. Hän nostaa katseensa ja vilkaisee minua ja minusta näyttää, kuin katseessa olisi pieni annos tuskaa ja hätää. Käännän katseeni ulos ja tuijotamme molemmat kävelykadun hidasta liikettä.

Mietin, mistä he puhuvat. Mitä he kertovat toisilleen. Kertovatko he hädästä, köyhyydestä, kulkutaudeista. Matkasta kuorma-auton lavan alla roikkuen kohti kylmäksi betoniloukoksi paljastuvaa paratiisia. Vai paskasta pomosta, pettävästä vaimosta, paskataudissa rypevistä lapsista ja maksamattomista auton osamaksueristä. Vai molemmista, kaikesta siitä, mistä en saa selvää.

Voin kuvitella aivan niin paljon kuin haluan, mutta sen parempaa selvyyttä en asioihin saa, jos en mene lähemmäs kuuntelemaan. Enkä minä niin kehtaa tehdä. Juon haaleaksi jäähtyneet kahvit kupista ja lähden takaisin ulos. Sade näyttää tauonneen ja saatan päästä kuivin jaloin kotiin asti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s