Kummitus


Taas tuli yksi. Tämä oli jo viides yö putkeen, kun hän joutui valvomaan ja seisomaan kohtalokkaan näköisenä varjona rappujen yläpäässä. Ilmeisesti näin kesäiltoina lapset saavat valvoa pitempään.

Tämä oli näemmä vähän rohkeampi kuin muut, uskaltautui jo portaisiinkin. Luultavasti se ei ollut nähnyt häntä vielä. Samalla kun porras narahti, kuten hän oli sitä käsitellessään suunnitellut, hän painoi katkaisijaa taskussaan ja astui itse eteenpäin. Alhaaltapäin näytti kuin joku olisi hehkunut outoa, synkkää valoa ja huojunut portaiden yläpäässä.
Portaissa ollut hahmo pysähtyi narahduksen kuultuaan, katseli ympärilleen, myös ylös, veti kuuluvasti henkeä ja jatkoi hitaasti matkaa ylöspäin. Jos se nyt nousee tänne, on peli menetetty, hän ajatteli. Enää hän ei voisi edes siirtyä, kun valo oli sytytetty, hän ei voinut kuin seistä paikallaan ja odottaa.

Hänen sisällään kumisi. Humisi ja reuhtoi. Hän pelkäsi vähän enemmän kuin äsken. Nyt se astui jo kuudennelle askelmalle, kohta se olisi välitasanteella. Toivottavasti se pysähtyy silloin, hän ajatteli kauhuissaan ja hankasi hikisiä sormiaan taskuunsa, että ne eivät luistaisi hänen painessaan seuraavaa nappulaa.

Ripa pelkäsi. Pelkäsi enemmän kuin koskaan. Mutta ei sentään niin paljon kuin silloin, kun isä tuli töistä perjantaina kassi kilisten. Hän nousi seitsemännelle askelmalle ja katsoi ylätasanteella häilyen heiluvaa hahmoa. Se on vain kummitus, siinä ei ole ainetta, hän hoki itselleen. Ei se voi minulle mitään tehdä. Se on vain kummitus, siinä ei ole ainetta. Hän ei uskonut itseään hetkeäkään. Kaulassa roikkuva äidiltä saatu ristiriipus tuntui raskaalta ja hän huomasi, että vasemman kengän nauhat olivat löysemmällä kuin oikean. Päästyään seuraavien askelten jälkeen tasanteelle hän kumartui sitomaan kengännauhat ja kuuli vaimean tussahduksen. Jokin välähti. Haisi raketilta tai papattimaton jämiltä.
Ei helvetti, se meni ja kumartui, miksi? Avuttomuuden tunne ja kaikken loppumisen mukanaan tuoma epätoivo lannistivat portaiden yläpäässä seisovan hahmon. Hänellä ei ollut enää taskussaan mitään. Ei yhtään mitään. Hän saattoi vain seisoa paikallaan yrittäen olla pelottavan näköinen ja odottaa.
Ripa haistoi rikin hajua, tunsi savun leijuvan sieraimiinsa, veti sitä reippaasti henkeensä ja yskähti. Ääni sai portaiden yläpäässä seisovan hahmon selvästikin liikahtamaan. Ikäänkuin se olisi säikähtänyt häntä. Ripa sai tästä uutta rohkeutta ja nousi ylätasanteelle asti tasaisin askelin astumalla vain joka toiselle portaalle ja hokien samalla huulet hiljaa liikkuen, että se on vain kummitus, siinä ei ole ainetta.
– No niin, hahmo sanoi Ripalle. – Se on nyt sun vuoros sitten. He seisoivat vastakkain ylätasanteella.
– Joo, Ripa vastasi, – Mitäs sä meinasit tehä?
– Mä lähen himaan, mä oon ollu täällä jo kaks viikkoo, mutsi voi kohta olla huolissaan.
– Joo.
– Mistä sä tuut? Kummitus kysyi
– Mä oon Maunulasta, entässä?
– Mä oon tosta Kontulasta, kummitus sanoi. – Maunulahan on tosi kaukana, mistä sä tänne osasit tulla?
– Mun yks kaveri muutti Itikseen kesäloman alussa ja kun se tuli käymään meillä viime viikolla niin se kerto mulle, me sit lyötiin vetoo että mä en uskalla tulla, mut mä uskalsin! Ripa sanoi tohkeissaan.
– Okei, kummitus sanoi. – Mut nyt sun pitää jäädä, kuhan seuraava tulee ja pääsee tänne. Mut säännöt on kans sellaset et sun pitää oikeesti yrittää et kukaan ei nouse noita portaita tänne asti. Ketään ei saa päästää käveleen, ketään ei saa koskettaa, eikä satuttaa, mut pelotella pitää. Ja viimenen sääntö on se, et sun pitää aina seistä täs rappujen yläpäässä kun ne alkaa tuleen. Tässä on nää kamat, lamput syttyy tästä ja ruudin saa palamaan tästä.
– Okei, kiitti, Ripa sanoi. – Hei kummitteleeks tääl oikeesti?
– Tottakai, kummitus sanoi ja juoksi alas portaita. – Niin ja varo rottia kans!
Ripa nojasi portaiden kaiteeseen ja katsoi, kun kummitus juoksi ulos.
Tämä oli tämän illan kolmas. Ripa seisoi toista iltaa rappujen yläpäässä ja yritti näyttää kohtalokkaalta varjolta portaiden alapäässä seisovan pikkupojan silmissä. Häntä pelotti, että hän ei osaisi olla tarpeeksi pelottava. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi sitä, että alhaalla oleva poika pelkäisi häntä liikaa tullakseen ylös asti.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s