Kipinä


Luku 1

Koira ei osannut olla hiljaa. Mies tiesi sen lyödessään. Vinkuvan koiran ääni ei kuitenkaan kuulunut niin kauas kuin sen haukku. Kun ne vain eivät olisi kuulleet. Ajaisivat ohi.

Hän istui sohvalla ja yritti pysyä paikallaan koiran tempoessa itseään. Hän tunsi, miten pannan kylmä metalli painui kämmentä vasten ja oli pahoillaan koiran puolesta. Hän antaisi tälle molemmat keuhkot seuraavasta kauriista. Kunhan he vain löytäisivät sen.

Auto seisoi edelleen risteyksessä. Niin kauan kuin sen valot olivat heihin päin hän ei uskaltanut liikahtaa. Paikallaan olevaa varjoa on vaikea tunnistaa ihmiseksi. Hän toivoi, että autossa istuisivat samat miehet jotka tutkivat talon edellisellä viikolla. Että ne luulisivat edelleen sen olevan tyhjä.

Auton valot taittuivat ja prismottuivat ruutujen käsinpuhalletun lasin läpi. Katolta putoavat lumihahtuvat liukuivat hiljalleen alaspäin miehen hengittäessä hitaasti nenästä sisään ja suusta ulos. Koira rauhoittui pikkuhiljaa. Hän ei silti uskaltanut päästää irti. Moottorin tasainen tyhjäkäynti vaihtui kovemmaksi kuljettajan painaessa kaasua. Auto kääntyi oikealle ja ohitti naapuritalon ennen katoamistaan mäen taakse. Vasta silloin hän päästi irti koiran niskasta. Tämän nuolaistessa hänen kättään hän katui lyöneensä ja silitti tämän päätä korvien kohdalta niskaa kohti. He olivat olleet täällä liian kauan.

Mies ihmetteli koiran käytöstä. Tavallisesti se ei piitannut autoista tuon taivaallista. Se oli kyllä käyttäytynyt koko illan jotenkin kummallisesti. Heidän käydessään kokemassa ansat se oli selvästi vainunnut jotain. Mies oli seissyt Mälarhöjdsbackenin huipulla katsellen tähtikirkasta uudenkuun taivasta ja kuunnellen tuulen vonkumista maston vaijereissa. Koira oli tullut muutaman minuutin päästä takaisin ja istunut jäykkänä miehen vierellä kallion laella. Oli kuin sekin olisi katsellut maisemaa.

Ansat olivat olleet tyhjiä. Sekin oli yksi merkki siitä, että olisi aika lähteä. Jos pienjyrsijätkin olivat poissa, olisi ruokaa jokseenkin mahdotonta saada. Muutaman kuukauden päästä, kun kesä olisi taas täällä, riistakin palaisi. Jos joku muu ei sillä välin metsästäisi kaikkea.

Mies oli katsellut kallion laelta kaupungin suuntaan ja nähnyt yksittäisiä valopesäkkeitä siellä täällä. Ilmeisesti päivällä oli paistanut aurinko, kun kerran energiaa riitti. Katsellessaan luoteeseen hän oli nähnyt valonkajoa Drottningholmin suunnalla. Bernadottelaiset pitivät tiluksensa edelleen valaistuina. Miehellä ei ollut aavistustakaan mistä ihmeestä ne saivat energiansa, mutta sitä tuntui riittävän. Muutoin kaikkialla oli ollut pimeää, kuten tavallisesti. Uusi kuu oli saanut aikaan sen, että hän oli joutunut katsomaan jalkoihinsa tavanomaista tarkemmin ollakseen kaatumatta.

Mies nousi sohvalta ja meni kellariin. Hän tarkasti ikkunat ennen kynttilöiden sytyttämistä. Voimapaperit olivat edelleen tiiviisti karmeja vasten, joten valoa ei päässyt ulos.

Kerättyään tavaransa ja tarkastettuaan rinkkansa tasapainon hän kiinnitti vielä jousensa rinkan vasempaan tukirautaan. Tällä kertaa hän toivoi onnistuneensa sen teossa paremmin. Edellinen oli katkennut kesken saalistuksen ja jänis oli päässyt karkuun. Ennen nousemistaan portaita pitkin ylös hän lausui muutaman sanan talolle. Hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun hän olisi käymässä kotona.

Päästyään puutarhaan mies sulki kellarin pienen oven ja lukitsi sen. Hän ripusti avaimen terassin alapuolella olevaan naulaan ja käveli pihalla olevan melkein romahtaneen ja läpilahon leikkimökin eteen. Hän laski rinkan mökin kuistia vasten ja astui ovesta kumartaen sisään. Hauta oli edelleen koskematon. Mökki toimi edelleen eräänlaisena suojana. Hän tuli ajatelleeksi, että mausoleumit kenties rakennettiin ensin juuri sitä varten, että eläimet eivät söisi läheisten ruumiita. Hän polvistui haudan viereen ja laski kätensä puusta tekemälleen ristille.

Jätettyään hyvästit mies nousi ylös ja tarkasti pienestä sivuikkunasta, että ulkona ei näkynyt ketään. Koiran musta varjo sekoittui pensaiden varjoihin. Se makasi liikkumatta talon nurkalla ja odotti. Mies astui mökin ovesta ulos, poimi rinkkansa ja lähti kävelemään talon vieritse tietä kohti. Naapuritalon parvekkeen terassilla olevan tuulikellon bambutikut kolisivat toisiaan vasten heidän ylittäessään tien ja suunnatessaan talojen välistä kohti Bredängeniä.

Luku 2

Heidät löydettiin seuraavana iltana. Mies oli herännyt siihen, kun koira oli tökännyt häntä poskeen kylmällä kuonollaan ennen kuin oli poistunut. Herääminen oli tuntunut vaikealta. Hän oli maannut pienen nuotionsa jäänteitä tuijotellen, eikä ollut kuullut läheneviä askeleita ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Saattoi olla, että hän oli tuudittautunut liikaa vallitsevaan, eikä ollut siksi osannut pitää varaansa. Kai hän oli uskonut olevansa yksinäinen susi tyhjässä maailmassa. Kuvitellut olevansa turvassa jättäytyessään yhteiskunnan ulkopuolelle. Kuvitellut, ettei kukaan löytäisi heitä. Mutta aivan samalla tavoin kuin koira, hänkin käveli maata pitkin. Kävellessään jättää jälkiä. Ja näin kevättalvella ne ovat paremmin näkyvillä kuin kesällä. Jos hän pystyi jäljittämään muita ja päättelemään mistä kukin oli tulossa ja minne menossa, myös hänet itsensä pystyttiin jäljittämään.

Niitä oli kolme. Kaksi hänen takanaan kolmannen seistessä kahareisin ja kädet lanteilla parin metrin päässä hänen edessään.

Ne olivat pukeutuneet tavanomaisiin univormuihin. Pitkävartiset polviin ulottuvat saappaat, joiden varsissa näkyi pakoputkien ja öljyn jälkiä. Rakennusmiesten housut, joiden taskuista pullotti mitä sattui. Vasaran perästä johdonpätkiin. Ylävartalon peitteenä jokaisella oli tummanvärinen toppatakki ja päässä nahkainen huppu.

Saappaiden väri, malli ja kuviointi vaihtelivat. Miehen edessä seisovan motoristin saappaat olivat mustaa nahkaa tai nahkajäljitelmää. Ne olivat nilkoista hieman kuluneet ja mies seisoi nilkat hieman lintussa jalkaterät hivenen ulospäin kääntyneenä. Vasemmalla puolella hänen takanaan olevalla miehellä oli Hello Kitty -kuvioiset vaaleat tai vaaleanpunaiset saappaat ja tummanharmaat housut. Oikeanpuoleisella miehellä oli nahkavartiset saappaat, joissa oli kumiterät. Jokaisella oli päällään samanlaiset Hammarbyn värejä kantavat pelipaidat.

– Missä se koira on?

– Mikä koira?

Nahkasaapasmies, joka hoiti kysymisen, nyökkäsi ja mies sai Hello Kitty -saappaan kylkeensä. Kuvioistaan ja väreistään huolimatta se teki kipeää.

– Älä leiki tyhmää. Se koira, jonka jäljet kulkee sun jälkien kanssa päällekkäin ja ristikkäin Sätrasta asti.

Mies päästi irti kyljestään.  Hän toivoi, ettei kylkiluita ollut murtunut. Edellisen kesän jäljiltä ne olivat edelleen vähän herkät. Hän katsoi ylös ja kohautti olkapäitään.

– Emmä tiedä. Se herätti mut , mutta en mä sitä sen jälkeen ole nähnyt.

Kysyjä maiskautti suutaan ja katseli ylärinteeseen. Mies seurasi hänen katsettaan. Cafe Lyran hiiltyneet rauniot olivat mustat tummuvan sinistä taivasta vasten. Mies oli nukkunut liian pitkään.

– Mikä sen nimi on?

– Ei mikään.

Kysyjä nyökkäsi jälleen ja miehen suojatessa vasenta kylkeään hän sai oikean puoleisen kumiterän munuaisten kohdalle. Hän taittui älähtäen kaksinkerroin tuskasta ja piti alaselästään kiinni. Kysyjä astui eteenpäin ja painoi saappaansa miehen kurkulle. Korko tuntui kylmältä ja kovalta aataminomenaa vasten.

– Mikä sen piskin nimi on?

– Mulkku.

Kysyjä survaisi saappaallaan ja mies nosti kätensä. Hänen kasvonsa olivat puoliksi painuneet lumeen.

– Ei kun minä sanon sitä mulkuksi. Sen pannassa lukee Rocky, mutta ei se tottele sitäkään.

Motoristit nauroivat. Kysyjä astui askeleen taaksepäin ja seisoi jälleen kädet lanteillaan hänen edessään. Mies nousi istumaan polviensa päälle ja hieroi kaulaansa.

– Rocky?

Mies nyökkäsi. Samassa koira haukahti kaksi kertaa. Ilmeisesti se oli kuullut nimensä. He katsoivat ympärilleen. Koira seisoi Cafe Lyran kivijalan vieressä ja näytti katselevan alaspäin. Tuuli pöllytti sen turkkia ja mies näki, miten sen häntä oli hieman jäykkä ja vähän yläviistossa. Motoristien johtaja astui askeleen vinottain oikealle miehestä katsoen.

Mies potkaisi johtajaa kaikin voimin polvea kohti kaivaessaan mailaansa makuupussin alta. Johtaja ähkäisi ja putosi vasemman polvensa varaan. Mies ei ollut varma, oliko polveen tullut kunnon vamma, mutta ainakin tätä sattui. Hän heilautti mailaansa kaaressa kohti johtajan päätä, mutta tämä onnistui väistämään muutaman senttimetrin. Niinpä korvan yläpuolelle tähdätty isku osui kaulaan ja mailaan kiinnitetty terä leikkasi valtimon auki. Johtaja huudahti ja kaatui vasemmalle kyljelleen pidellen samalla kaulaansa. Veri virtasi sormien välistä ja valui rannetta myöten johtajan takin alle.

Mies hyppäsi huutaen etuvasemmalle ja kierähti vasemman jalan päkiän varassa valmiusasentoon. Jäljelle jääneet motoristit seisoivat silmät selällään katsellen vuorotellen häntä ja vuorotellen hänen vasemmalla puolellaan makaavaa johtajaansa.

Mies pyöräytti mailaa kädessään ja heitti sen oikeaan käteensä. Vasempaan hän poimi macheten niskassaan olevasta tupesta. Se oli mustunut, tumma, lukuun ottamatta terää, joka oli hionnan jäljiltä kirkas. Mailasta tippui verta. Se muodosti epämääräisen kuvion lumeen heidän väliinsä.

Koira hyppäsi Hello Kitty -miehen niskaan ja tämä astui huutaen askeleen eteenpäin. Jäljelle jäänyt kolmas motoristi kääntyi ja juoksi taakseen vilkuillen ensin vasemmalle ja sitten alarinteeseen. Ilmeisesti heidän pyöränsä olivat siellä. Mies astui Hello Kittyä kohti ja käski koiran päästää irti. Hänen yllätyksekseen se totteli.

Mies kohotti mailansa ja astui kohti maassa istuvaa ja tärisevää kolmatta motoristia, joka nosti kätensä päänsä suojaksi. Mies katsoi tätä hetken ja laski mailansa. Koira seisoi jäykkänä hänen oikean jalkansa vieressä. Sen harja oli pystyssä niskasta hännän tyveen ja se murisi.

– Ala vetää.

Hän potkaisi turvakengällään motoristia kylkeen. Tämä ähkäisi ja nousi ylös puolikumarassa kylkeään pidellen ojentaen oikean käden edelleen, kuin estääkseen saamasta lisää iskuja. Kumpikaan ei sanonut mitään. He seisoivat hetken paikoillaan, kunnes koira haukahti. Silloin motoristi sai jalat alleen ja juoksi alarinteeseen kylkeään pidellen. Hetken kuluttua mies kuuli moottorien kimakat, rääkätyt äänet niiden etääntyessä kohti keskustaa.

Luku 3

Kuollut motoristi tuijotti miehen ohi kaukaisuuteen näkemättä sitä. Mies katsoi tämän kalpeita kasvoja ja oli sitä mieltä, että tällä kertaa hän oli syyllistynyt vähintään hätävarjelun liioitteluun. Nyt ne viimeistään haluaisivat ottaa hänet kiinni. Tähän mennessä hän olikin vain pysytellyt muun jäljelle jääneen yhteiskunnan ulkopuolella. Nyt siihen oli entistä pätevämpi syy.

Katsellessaan kuollutta motoristia hän mietti, että heidän olisi pitänyt lähteä täältä aiemmin. Silloin kuin muutkin olivat lähteneet. Heidän olisi pitänyt muuttaa etelään muun massan mukana heti pysähdyksen jälkeen. Vaimon kuolema oli vain sotkenut kaiken. Sen jälkeen kaikki muuttaminen oli tuntunut miehestä merkityksettömältä. Eikä hän ollut halunnut jättää tätä yksin. Oli tuntunut, että kotona ja tutuissa ympyröissä pysytteleminen oli ollut tarpeeksi. Että kaikki muu olisi vaatinut aivan liikaa ponnisteluja. Kaiken sen tyhjyyden keskellä naapuruston vaikeneminen ja hiljeneminen oli tuntunut jotenkin sopivalta.

Mies kumartui motoristin ylle ja tutki tämän varusteet. Ei mitään mitä hänellä ei olisi jo ollut. Motoristin vyöllä oleva puukko oli muovikahvainen mora, hän jätti sen siihen. Leathermania hän katseli jonkun aikaa, mutta päätti sitten jättää senkin. Yhdessä oli kantamista jo kylliksi.

Hän kohottautui ja katseli ympärilleen. Koira istui nuotion jäänteiden toisella puolella ja katseli häntä meripihkan värisillä silmillään. Miehen noustessa seisomaan sen katse seurasi häntä hetken. Mies pyyhkäisi käsiään reisiin ja lähti kävelemään kohti motoristin pyörää.

Pyörä nojasi kuusen runkoon heti rinteen alapuolella. Se oli tavanomainen nelitahtinen enduro. Merkki ja malli olivat kuluneet tankin kyljestä, eikä sillä ollut miehelle mitään väliäkään. Hän avasi tankin korkin ja nuuhkaisi. Melko puhtaan oloiselta haiskahtavaa ainetta. Hän kumartui ja veti pois polttoaineletkun työntäen pullonsa poistoaukon alle. Se täyttyi nopeasti. Täytettyään pullon hän piti peukaloaan aukon päällä sulkiessaan polviensa välissä pitämänsä pullon korkkia. Polttoaine valui hiljalleen kämmenen selkää ja rannetta pitkin hihaan. Saatuaan pullon kiinni hän työnsi polttoaineletkun takaisin paikoilleen.

Hän seisoi hetken paikallaan ja katseli pyörää. Siinä oli edelleen akku, mutta se näytti sen verran painavalta, että hän päätti antaa sen olla.

Päästyään takaisin nuotiopaikalle hän potki lunta sen vielä vähän savuavien jäänteiden päälle miettimättä tarkemmin miksi. Kai se oli niin piintynyt tapa, että hän tekisi sen vaikka unissaan. Hänet oli kuitenkin jo kertaalleen löydetty. Eikä tulen leviämisestä vielä ollut pelkoa. Lunta oli vielä runsaasti.

Mies survoi makuupussin rinkkansa sivutaskuun ja sulki sen. Hän heitti rinkan selkäänsä mutta laski sen sitten takaisin maahan. Hän otti lumikengät rinkan päältä ja laittoi ne jalkaansa.

He kävelivät lahden yli kohti Fågelöniä. Hänen tarkoituksensa oli nyt yön aikana ylittää Mälaren ja päästä Nockebyn rannoille ilman että Bernadottelaiset tai muut huomaisivat häntä. Hän vilkaisi vielä taakseen. Cafe Lyran tumma silhuetti erottui vielä vähän tummuvaa taivasta vasten ensimmäisten lumenhaituvien leijuessa kohti maata. Mies toivoi niiden peittävän heidän jälkensä.

Luku 4

Kaikkialla oli hiljaista. Peipon laulu kuului jostain kauempaa. Rastaita tai tiaisia ei ollut näkynyt muutamaan vuoteen. Mies ei tiennyt minne ne olivat menneet. Yhtäkkiä, pari kolme kuukautta ennen pysähdystä, ne olivat vain kadonneet. Hän vilkaisi taakseen ja näki rinkkansa nojaavan takanaan olevan aukion laidassa olevaan kuuseen.
Mies muisti, miten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota lintujen katoamisesta kirjoitettuihin uutisiin. Hän muisti vain muutaman teorian, joiden mukaan ne olisivat joko eksyneet tai yksinkertaisesti vain muuttaneet. Mikä oli todella typerää. Ne olivat kuitenkin enimmäkseen paikkalintuja ja se, että ne muuttaisivat, olisi ollut outoa. Eksyminen olisi ollut vielä oudompaa.
Niitä ei ollut löytynyt kuolleenakaan. Ei ainakaan tavanomaista enempää, joten mystiset joukkokuolemat, joita oli tapahtunut muiden lajien osalta olivat poissa laskuista. Muutamaa ikkunoihin lentänyttä punakylkirastasta lukuun ottamatta ne olivat vain yksinkertaisesti kadonneet. Lentäneet jonnekin.
Kun kaikki sitten pysähtyi, lintujen katoaminen ja tilanteen tutkiminen oli tuntunut entistä turhemmalta kaiken tapahtuneen rinnalla.

Kauris tuli pensaikosta niin nopeasti, että mies oli pudottaa jousen. Sen silmät olivat pelosta levällään ja mies näki, miten se huohotti pysähtyessään. Se seisoi paikallaan suu puoliavoimena turpa täristen ja tuijotti miestä. Sen pienet sarvet sojottivat hieman takaviiston ja sen hengitys huurusi.
He seisoivat näin korkeintaan kaksi sekuntia, mies ja kauris, molemmat liikkumatta. Samalla kun kauris liikahti, mies veti jänteen poskelleen ja laukaisi.
Osuma olisi tällä kertaa voinut olla täydellinen. Kauris oli kuitenkin liikkeessä, joten se ei kuollut heti. Sen sijaan, että nuoli olisi uponnut suoraan rintakehään, osuma jäi vähän lyhyeksi ja nuoli upposi eläimen vatsaan. Mies heitti jousen kädestään ja lähti takavasemmalle kaartavan kauriin perään.
Osumasta huolimatta kauriin askel näytti kevyeltä ja mies oli täysin varma, että se pääsisi karkuun. Miehestä näytti siltä, kuin nuoli olisi uponnut kymmenkunta senttiä vatsaontelon sisään. Hän kiirehti askeliaan.
Siinä ajassa, mikä mieheltä kului kolmen raskaan ja upottavan askeleen ottamiseen, kauris otti kahdeksan. Näytti kuin se olisi lentänyt hangen päällä hänen itsensä tarpoessa siinä polviaan myöten. Hänen omien askeltensa ääni peitti kaiken muun alleen.
Kauris olisi päässyt karkuun, jos hän olisi ollut yksin. Rocky oli ensin ajanut kauriin hänen eteensä ja seurannut sen jälkeen tilannetta pensaiden toiselta puolelta. Mies ei tiennyt siitä mitään.
Nyt, kun kauris kääntyi pakoon, se juoksi katkaisemaan tämän tien miehen juostessa sitä kiinni.
Mies juoksi vasemmalla, kauriin takana sen perässä. Rocky lähestyi sitä etuoikealta. Kauris pysähtyi. Se oli haistanut koiran. Se kääntyi vähän vasemmalle, miestä kohti ja pysähtyi hetkeksi ennen kuin hyppäsi.
Se oli lyhyt hetki. Pelkkä silmänräpäys, mutta tarpeeksi pitkä, että mies ehti korjata suuntaansa. Hän hyppäsi samanaikaisesti.

Mies osui kauriin kaulaan vasemmalla käsivarrellaan. Hän ei saanut siitä otetta. Hän haroi ja tarttui nuoleen oikealla kädellään. Kauris potki häntä kipeästi. Hän oli kietonut kätensä tämän kaulaan ja roikkui nyt siinä toisen käden puristaessa nuolen vartta sen juuresta. Nuoli oli verestä märkä. Kauris potkaisi ja osui sorkallaan miestä palleaan.
Se olisi varmasti kuollut verenhukkaan yksinkin. Vaikka he eivät olisikaan saaneet sitä tapetuksi. He olisivat jopa saattaneet löytää sen jälkiä seuraamalla.
Mies roikkui kauriin vasemmalla kyljellä henkeään haukkoen koiran hyökätessä sen oikean kyljen kimppuun repäisten siitä palan.
Kauris pyörähti ympäri ja mies sai sen painetuksi alleen. Ei se silti pysynyt paikallaan. Mies päästi irti sen kaulasta ja tarttui sen sarviin vasemmalla kädellään. Koira loikkasi kauriin yli ja upotti hampaansa nuolen vieressä olevaan pehmeään lihaan.
Mies veti macheten huotrastaan ja löi kaikin voimin kaurista niskaan. Selkäranka katkesi terän upotessa nikamien välistä ja kauris lakkasi pyristelemästä. Hän löi vielä muutaman kerran lisää katkaisten kauriin pään. Macheten terävyydestä huolimatta se vaati voimaa ja useita iskuja.
Koira tuli nuolemaan verta kaulan tyngästä. Sen kurkusta pääsi muutama urahdus. Mies kohotti kauriin pään kasvojensa ylle ja valutti veret suuhunsa.

Luku 5

Unessa hän oli jälleen kellarissa. Tällä kertaa siellä ei kuitenkaan ollut pimeää. Kaikkialla oli kirkasta valkoista kaakelia ja loisteputkivaloja. Pesutuvan tilalle oli rakennettu teurastamo.

Mies seisoi veitsi kädessään liukuhihnan äärellä ja viipaloi ohi lipuvia kauriita. Hän leikkasi jokaiselta saman palan ja heitti sen hihnan toisella puolella olevaan valkoiseen, punatekstiseen muovilaatikkoon, joka ei ottanut täyttyäkseen. Kauriiden lipuessa eteenpäin muut hihnalla töissä olevat miehet tekivät samoin.

Kaikkien edessä oli samanlainen muovilaatikko. Kaikki leikkasivat saman kylkipalan ohi lipuvasta samasta kauriista. Kaikki toimi kuin ajatus, eikä kukaan näyttänyt tekevän virhettä.

Mies huomasi käsiensä alkavan täristä ja lipsua. Hän huomasi, miten ne olivat verestä märät. Hänen katsoessaan ympärilleen hän huomasi, että toisin kuin muilla, hänellä ei ollut suojahansikkaita käsissään. Veitsi upposi lihaan todella helposti.

Seuraavan kauriin – joka oli edelleen se sama, joka lipui eteenpäin hihnalla – tullessa kohdalle hän huomasi leikkaavansa oman ranteensa poikki. Se ei edes sattunut. Hän yritti näyttää tynkäänsä vaimolleen, joka seisoi hänen vieressään. Vaimo vain huitaisi kädellään ja sanoi jotain. Mies yritti kääntyä tätä kohti mutta makasi samassa liukuhihnalla selällään liikkuen hitaasti eteenpäin.

Jokaisen leikkausaseman kohdalla vaimo ompeli hänen kätensä takaisin paikalleen ja sanoi jotain. Mies yritti kuunnella ja kysyä mitä tämä sanoi, mutta liukuhihna nytkähti aina eteenpäin seuraavan aseman kohdalle katkaisten hänen yrityksensä. Seuraavalla asemalla kaikki toistui.

Kolmannen korjausompelun jälkeen mies tarttui vaimonsa käteen ja hihna pysähtyi. Vaimon kädessä oleva kolmekymmentäsenttinen silmäneula kiilsi teräksisenä loisteputkien valossa ja sen kärjestä tippui verta miehen kasvoille.

– Sinun pitää jatkaa matkaa.

Mies yritti vastata, mutta ei saanut sanotuksi mitään. Pääkään ei tuntunut liikkuvan. Neulan kärjestä tippuva veri sekoittui vaimon itkemiin kyyneliin hänen kasvoillaan ja miestä palelsi.

Päivällä alkanut sade putosi laavun keskellä olevasta aukosta miehen kasvoille herättäen hänet. Hän makasi hetken paikallaan ja ajatteli untaan. Ilmeisesti edellisyön metsästyksen onnistuminen ja sen jälkeinen lihanleikkaus ja niiden aiheuttama jännitys purkautui tällä tavoin, hän ajatteli ja mietti samalla vaimonsa sanoja.

Vaimo oli oikeassa. Hänen oli aika jatkaa matkaa. Päivällä alkanut vesisade ei ollut kevään ensimmäisiä ja hänen piti edelleen päästä pois Björnholmenilta Nockebyn suuntaan ennen jäiden sulamista. Kauriista ei riittäisi syötävää viikkoa pitemmäksi ajaksi, eikä takuita lisäriistan löytymisestä ikinä ollut. Uintimatka saarelta Nockebyn rantaan ei ollut pitkä, mutta jäiden lähdettyä veisi kuukauden päivät ennen kuin hän voisi uida muutamaa kymmentä metriä pidempiä matkoja hyisessä vedessä.

Mies nousi istumaan. Sade sihahteli hiipuvassa hiilloksessa. Muutama pieni sinertävä liekki tanssahteli siellä täällä jo tummuvien kekäleiden reunoilla. Mies lisäsi muutaman laavun alla olleen puolikuivan risun nuotioon, jonka yläpuolella olevassa telineessä olevat lihat näyttivät jo ainakin osittain kypsyneiltä. Mies poimi ritilän keskellä olevan suuren kimpaleen kauriin kylkeä ja viilsi sen auki puukollaan. Liha oli hieman sitkeää. Mies harmitteli, että ei ollut riiputtanut sitä. Toissapäiväisen välikohtauksen jälkeen hän tosin oli halunnut pitää kiirettä liikkuessaan. Hän ei halunnut kohdata jäljelle jääneitä jengiläisiä enää uudestaan.

Liha oli kypsää. Se punersi hieman kimpaleen keskeltä ja hänen puristaessaan siitä tihkui punertavaa nestettä. Hän leikkasi koko kimpaleen puoliksi kättään vasten varoen leikkaamasta itseään. Hän muisti vieläkin selkeästi, miten hänen kätensä leikkaantui irti unessa. Mies nosti lihanpuolikkaan takaisin ritilän päälle ja puolitti vielä jäljelle jääneen palan. Hän heitti toisen puolikkaan Rockylle ja maistoi itse toista. Suolaa olisi tarvinnut olla. Savun ja riistan maku olivat vahvoja ja mies huomasi haluavansa kahvia, pitkästä aikaa. Hän huokaisi, laski lihan maahan ja vilkaisi koiraa, joka oli jo syönyt oman palansa ja katsoi hänen kimpalettaan liikahtamatta sitä kohti. Telineessä olevat lihatkin se oli jättänyt rauhaan.

Mies nousi ylös puutuneille jaloilleen ja kahmi pakkinsa täyteen lunta. Kahvia hänellä ei tietenkään enää ollut. Hän taittoi lähimmästä kuusesta muutaman alaoksan ja raaputti niiden neulaset pakkiin sohien niitä puukollaan lumen sekaan ennen kuin ripusti pakin roikkumaan ritilästä nuotion päälle. Vaimo oli ollut oikeassa. Hänen pitäisi jatkaa matkaa.

Luku 6

– Sinun pitää laittaa koirasi liekaan.

Mies katsoi puhujaa ja vilkaisi sitten vasemmalle puolelleen. Rocky istui hänen vierellään korvat tarkkaavaisesti pystyssä. Hän
katsoi puhunutta miestä uudelleen kohauttaen olkapäitään kuin sanoakseen, ettei ole kovin varma onnistumisesta, mutta ainahan sitä voi yrittää. Puhunut mies hymyili hänelle.

He olivat lähteneet ylittämään lahtea Björnholmenista kohti Nockebytä illan alkaessa hämärtää. Hän oli tarkoituksellisesti valinnut pimeänä näkyvän kohdan kynttilöin tai heikoin sähkövaloin valaistujen ikkunoiden välissä. Hän oli kuvitellut pystyvänsä välttämään kohtaamasta Nockebyhovin väkeä. Hän oli ollut väärässä.

Ne olivat olleet odottamassa heitä. Pimeä kohta rannassa oli ollut jonkunlainen ansa, jossa Nockebyläiset pitivät suurempaa
vartiota kuin muualla valaistulla alueella. Mies toivoi, että sana hänen tappamastaan Söderiläisestä ei ollut kulkeutunut tänne asti. Oli miten oli, hänen piti saada Rocky liekaan.

– Minun pitää ottaa hihna rinkasta, mies sanoi ja laski rinkan selästään maahan.

Hän avasi päällimmäisen läpän ja kaivoi rinkkaa hetken aikaa ennen kuin muisti, että oli laittanut köydenpätkän sivutaskuun.
Hän avasi vasemmanpuoleisen sivutaskun ja otti kiepittämänsä narun esiin. Hän mietti hetken ja mittasi sitten noin kahden metrin mittaisen pätkän, jonka hän katkaisi vyöstään ottamalla puukolla. Hän laittoi puukon takaisin tuppeen ja
solmi kiepin uudelleen pitäen samalla irti leikkaamaansa pätkää suussaan. Sen maku tuntui kankaiselta ja kuivalta hänen kurkkuaan vasten ja hän sai pienen yökkäyskohtauksen, jonka hän kuitenkin onnistui nielemään.

Saatuaan kiepin rinkan taskuun hän nousi pystyyn ja solmi hihnan päähän pienen lenkin, jonka läpi hän pujotti narun toisen pään.
Hän kääntyi Rockyn suuntaan.

– Paikka.

Koira ei liikahtanut senttiäkään. Ei se silti tarkoittanut sitä, että se olisi ymmärtänyt mitä hän tälle sanoi. Se ei ollut
liikkunut sitä ennenkään.

Hän kumartui hihna kädessään lähemmäksi ja pujotti lenkin Rockyn kaulan ympärille. Koira ei tehnyt elettäkään vastustaakseen. Se näytti vilkuilevan rennosti ympärillä seisovia kuutta miestä, joista takimmaisilla näytti olevan jonkunlaiset taljajouset.

– No niin hyvä. Nyt jos olisitte hyvät ja seuraisitte minua.

– Onko minut pidätetty?

– Ei tietenkään, hänelle puhunut mies sanoi ja muutama muu nauroi hänen mukanaan.

Koira katsoi miestä ja nousi seisomaan tämän nostaessa rinkan selkäänsä. Heitä puhutellut mies viittasi heitä seuraamaan ja he
lähtivät kulkemaan pimeän puiston halki kohti ylärinteessä olevia pieniä valoja. Taivaalle kohonnut kuunsirppi näkyi edessä olevan rinteen yläpuolella hohtavan valkoisena. Lumi ulottui puolisääreen asti. Rockyn tassujen suhahtelu
sekoittui heidän takanaan kulkevan miehen hyräilyyn.

He kävelivät jonossa puhumatta mitään. Mies mietti minne he olivat menossa. Hän arveli, että yhteisöllä olisi joku talo, jossa he
kokoontuivat. Hän arveli, että hänen pitäisi esittäytyä. Kertoa kuka hän oli ja minne hän oli menossa. Hän ei halunnut valehdella. Hän oli siinä niin huono. Mutta ei hän voinut kertoa totuuttakaan. Silloin kaikki olisi ollut pilalla.

Rannalta päästyään he kulkivat vasemmalle viettävää tietä loivasti ylöspäin. Tie oli tallautunut useammaksi poluksi, sen
lisäksi, että sen reunoilla meni ajourat, joten heidän ei enää tarvinnut kulkea peräkanaa. Miehen takana hyräillyt vartija oli siirtynyt hänen vasemmalle puolelleen jatkaen lauluaan. Nyt mies tunnisti sävelmän. Se oli Ryssar i rymden, snapsilaulu, jonka
viimeistä säkeistöä hän hyräili hymyillen mukana. Vi vill ha flera sossar på Mallorca och vi hoppas att dom aldrig hittar
hem igen.

Tilanne tuntui laulun takia joko omituisen absurdilta tai sitten hieman pelottavalta. Mies ei ollut varma miten hänen tuli siihen suhtautua. Hän tuli ajatelleeksi, että kenties hänen kanssaan taivaltavat vartijat olivat äärinationalisteja, joiden oli tarkoitus vaalia ja vahtia ruotsalaista rotua. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi helpotuksekseen edessään kulkevan miehen
näyttävän olevan selvästi maahanmuuttajataustainen. Siitä huolimatta hän ei oikein saanut karistettua kauhua mielestään.

Mies katsoi koiraa, joka kulki rauhallisesti hänen rinnallaan ja katseli mistään piittaamattoman oloisena silloin tällöin
ympärilleen miesten kävellessä eteenpäin kohti ylärinteessä häämöttävää talojen väliin jäävää aukiota, jonka molemmin puolin olevat kaksikerroksiset puutalot oli maalattu valkoisiksi. Niiden alimmissa ikkunoissa näkyi kynttilöitä.

Aukion keskellä oli suuri nuotio, jonka ääressä näytti seisovan joku ojentelemassa käsiään tulta kohti. Ilta oli kylmennyt
nopeasti. Päivän aikana satanut vesi ratisi jäisenä jaloissa heidän päästessään talojen väliin. Aukion takana olevan suuren kivisen kartanon ikkunat olivat yhtä lukuun ottamatta suljettu tummin puisin luukuin. Ainoa avonainen ikkuna oli toisessa kerroksessa ja sieltä loisti kirkasta valkoista valoa. Siellä oli sähköt.

Luku 7

Talon valkeaksi rapatun ulkoseinustan keskellä oleva tummapuinen ovi avautui heidän tullessaan lähemmäksi ja kirkas sähkövalon kiila valaisi hetken aikaa miehiä ja pihalla olevia lehdettömiä pensaita, jotka värisivät tuulessa. Nuotion ääressä seissyt mies käveli nuotion toiselle puolelle ja tarkkaili heitä sieltä. Hänellä oli yllään tweed-kankainen asu ja siihen sopiva pienilierinen hattu, jonka vasemmalla puolelta hikinauhan alta törrötti kaksi tummaa ja yksi kirkkaan keltainen sulka. Hän katsoi joukkoa mitään sanomatta ja hieroi käsiään yhteen. Sitten valo sammui.

Mies näki hetken aikaa muiden miesten ja pensaiden varjokuvia silmissään. Ne leijuivat sinne tänne eri värisinä ja haihtuivat hänen yrittäessään tarkentaa katseensa niihin. Tulen kajo tanssi heidän vaatteitaan vasten ja sai kaiken häilymään. He astuivat sisään ovesta yksi kerrallaan. Mies ja koira menivät neljäntenä sisään. Hän kuuli, miten heidän jäljessään tulevat miehet sulkivat ja salpasivat oven sanoen jotain toisilleen. Hän ei saanut selvää mitä.

Käytävän seinillä olevissa syvennyksissä oli molemmin puolin kynttilöitä. Niiden valo tuntui jotenkin unenomaiselta ja pehmeältä äsken vallineen kovan sähkövalon jälkeen. Silmien totuttua hämärämpään valaistukseen mies näki, miten heidän varjonsa kupruilivat kynttilöitä vastapäätä olevala seinällä. Hetkittän hänestä näytti, kuin koiran varjo olisi täyttänyt koko seinän, kunnes se seuraavan kynttilän kohdalla kutistui ja painui lattianrakoon, tummapuisen jalkalistan viereen vain noustakseen vastakkaiselta seinältä uudelleen. Lattialaudat narisivat heidän kulkiessaan käytävää pitkin suureen saliin.

Sali oli yllättävän pieni. Ulkoa katsoessa talo oli näyttänyt valtavalta, mutta nyt sisällä ollessaan mies huomasi sen olevan ihan tavallisen kokoinen kahden perheen villa, joka oli muutettu yhdeksi suureksi huoneistoksi poistamalla kahden huoneiston välinen seinä ja nostamalla kattoa ylöspäin. Hän arveli, että talon toinen kerros oli tämän huoneen kohdalta täysin käyttökelvoton tai sitten tilaa oli jatkettu ullakolle asti.

Salin seinät olivat samanlaista valkoiseksi rapattua laastipintaa kuni muuallakin. Seinien vierustoilla kulki tummapuiset penkit, joilla istui siellä täällä ihmisiä katselemassa heitä. Salin lattia oli tyhjä. Lattialaudat näyttivät olevan samaa puulaatua kuin penkit ja kätävän lattialistat. Myös katto näytti olevan lankutettu samalla puulaadulla. Mies arveli, että se oli tammea. Keskeltä kattoa roikkui suuri mustaksi maalattu metallinen kattokruunu, jonka lamppujen paikalla oli suuret, paksut kynttilät, jotka olivat valuneet röpelöisiksi pätkiksi kruunun kehän päälle. Kattokruunun alla lattialla oli eri värisiä steariinitahroja. Mies katsoi tarkemmin ja näki nyt, että kaikki kynttilät eivät olleet valkoisia.

Häntä rannassa puhutellut mies käääntyi ympäri ja viittoi miestä seinän reunan suuntaan. Mies ei sanonut mitään. Kohotti vain kulmakarvojaan ja viittasi itsekin oikealla kädellään seinänvierustaan päin. Hänelle puhunut mies nyökkäsi ja hän nyökkäsi ennen kuin kääntyi ja käveli seinän vierellä olevan penkin eteen ja laski rinkkansa siihen. Koiraa hän ei uskaltanut päästää vielä irti. Häntä puhutellut mies käveli salin toisessa päässä olevan seinän viereen ja avasi siinä olevan oven ja poistui salista vilkaisten miestä vielä kerran. Muut heidän kanssaan tulleet miehet joko istuivat tai seisoivat siellä täällä salissa. Hän istui alas ja piti Rockyn hihnaa käsissään nojaten samalla polviinsa.

– Onko se kiltti?

Mies kääntyi katsomaan oikealle ja näki nyt, että penkillä istui pieni vaaleatukkainen poika ja katseli tiiviisti koiraa. Hän nyökkäsi pojalle.

– On. Se on oikein kiltti koira.

– Mikä sen nimi on?

– Rocky. Sen nimi on Rocky, hän sanoi vaikka ei edelleenkään ollut varma sen nimestä. Mutta niin luki sen kaulapannassa, joten hän uskoi sen olevan niin. Se, että se ei aina uskonut häntä oli eri asia.

– Saako sitä silittää?

– Ilman muuta, mies sanoi ja päästi koiran liean irti käsistään.

Poika polvistui koiran eteen ja kutsui sitä nimeltä. Rocky asteli pää alaspäin luotuna pojan luokse ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kun poika työnsi kättään sen kuonoa kohti, se nuolaisi tämän kättä ja kellahti sitten kyljelleen onnellisen näköisenä. Poika ryhtyi välittömästi rapsuttelemaan ja kuopsuttelemaan sitä ja se urahteli samalla kun kääntyi selälleen ja kiemurteli. Kun poika ryhtyi rapsuttamaan sitä sen etujalkojen etupuolelta, se jäykistyi hieman ja ojensi kaulaansa suoremmaksi samalla kun sen vasen takajalka alkoi vispata rapsutuksen tahtiin.

– Lukas! Mitä sinä teet?

– Minä leikin koiran kanssa! Se on tosi kiltti.

Nainen käveli lähemmäksi ja seisoi nyt ylenkatsoen muutaman metrin päässä heistä.

– Niin näkyy olevan. Lukas, lopeta heti. Siinä on aivan varmasti kirppuja tai muita syöpäläisiä. Nouse ylös ja mene iltapesulle. Nukkumaanmenoaikasi on mennyt jo aikoja sitten.

Lukas ei sanonut mitään, nousi vain ylös ja vilkaisi miestä ja koiraa ennen kuin poistui nopeasti huoneesta katsoen samalla tiiviisti alas. Mies huomasi, että hänestä tuntui pahalta pojan puolesta. Lukas ei ollut tehnyt mitään väärää. Hän nosti katseensa naista kohti.

Nainen olisi voinut olla kauniskin. Kireät, kuluneet kasvot ja liiallinen ehostus kuitenkin poistivat sen mahdollisuuden. Nainen katsoi miestä pistävästi.

– Toivon todella, että siinä ei ole mitään syöpäläisiä. Pääsimme eroon täiepidemiasta vasta viime kuussa.

Mies nyökkäsi. Hänen poskiaan kuumotti. Hän ei halunnut sanoa mitään. Hänestä tuntui, että heti kun hän avaisi suunsa hänen äänensä vain tärisisi. Niin raivoissaan hän oli Rockyn puolesta. Hän veti muutaman kerran henkeä ennen kuin nosti katseensa takaisin naiseen.

– Ei siinä ole. Minä tutkin sen turkin päivittäin. Samoin kuin omani, hän huitaisi kädellään hiuksiaan ja partaansa kohti. Vaikka hän muuten olikin suurimmalta osin pesemätön, hän oli aina pitänyt huolen siitä., että ei sortuisi olemaan saastainen. Hän katsoi naista tiiviisti silmiin valmiina puolustamaan kantaansa.

Nainen nyökkäsi mitään sanomatta, vilkaisi vielä ohimennen halveksuvasti Rockya ja poistui samasta ovesta kuin Lukaskin. Mies katsoi hänen peräänsä ja yritti olla kiinnittämättä huomiota tämän lantion keinuntaan. Edellisestä kerrasta oli liian pitkä aika. Hän poimi Rockyn hihnan lattialta ja nykäisi siitä kevyesti. Hänen yllätyksekseen koira tuli hänen viereensä hiljaa ja rauhallisesti ja heittäytyi makuulle jättäen päänsä hänen oikean jalkateränsä päälle.

Luku 8

Tweedpukuun pukeutunut mies astui sisään saliin sen takaseinässä olevasta heiluriovesta ja hän ymmärsi olevansa ruokasalissa. Tämä istui salin toisessa päässä olevan pöydän taakse ja otti hatun päästään ja laski sen pöydälle oikealle puolelleen. Mies katseli häntä salin toisesta päästä ennen kuin tämä nosti katseensa häntä kohti. Kun heidän katseensa kohtasivat, hän kuuli linnun laulavan.

Mies kohotti katseensa ylöspäin ja ihmetteli, oliko kuullut väärin. Salin vastakkaisella seinällä, tweedpukuisen miehen vasemmalla puolella oli noin puolen metrin korkuinen ja halkaisijaltaan samansuuruinen oljesta tehty häkki. Sen keskellä olevalla orrella näytti olevan jotain keltaista. Miehestä tuntui, että laulu kuului sieltä. Häntä hymyilytti.

Tweedpukuinen mies katsoi miestä ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Mies vilkaisi koiraa, joka makasi kyljellään hänen vieressään ja heilautti laiskasti kerran häntäänsä hänen sitä katsoessaan. Hän veti jalkansa koiran pään alta ja se antoi päänsä laskeutua maahan reagoimatta hänen liikkumiseensa mitenkään. Mies nousi ylös ja käveli salin poikki. Hänen askeltensa hiljainen kumina sekoittui linnun ajoittaisiin lurituksiin.

– No niin, tervetuloa Nockebyhoviin, tweedpukuinen mies sanoi ja viittoi ympärilleen.

– Kiitos, mies nyökkäsi ja käveli vielä muutaman askeleen, kunnes oli noin puolentoista metrin päässä pöydän reunasta.

– Me täällä emme ole aikoihin nähneet vieraita, suurin osa ihmisistä on joko muuttanut etelään tai sitten ne vain kiertävät meidät kaukaa.

Viimeiset sanat sanottuaan tweedpukuinen mies hymyili leveää valkohampaista hymyä ja mies kuuli, miten muut hänen takanaan salin reunoilla istuvat miehet hörähtivät muutamaan otteeseen. Hän itsekin hymyili.

– Niin no, minäkin yritin kyllä kiertää teidät. Tarkoitukseni ei ollut aiheuttaa mitään vaivaa.

– No eihän tästä nyt vaivaa ole ollut, tweedpukuinen mies sanoi edelleen hymyillen. – Mikä sinun nimesi on?

– Joakim, mies sanoi. – Joakim Virtanen.

– Virtanen? Suomi –poika! Onko sinulla puukko?

– On on, mies sanoi ja hymyili edelleen, vaikka vanhat vitsit ja kansallisuuteen liitetyt stereotypiat eivät aikoihin olleetkaan saaneet häntä suuremmin paremmalle tuulelle. – Mutta koskenkorvaa ei ole vuosikausiin näkynyt.

Tämän sanottuaan Joakim jatkoi hymyilyään ja kuuli, miten miehet hänen takanaan hörähtelivät jälleen.

– No, meillä on kyllä bastu, jos sinua kiinnostaa. Mutta viinaa ei meilläkään ole kuin omiksi tarpeiksi.

– Bastuhan on aina hyväksi, Joakim sanoi ja tarkoitti sitä. Hän ei ollut peseytynyt kunnolla viikkokausiin.

– Jocke, kai saan sanoa sinua Jockeksi?

Mies nyökkäsi. Siihen nimeen hän oli jo tottunut.

– Niin, Jocke, minä olen muuten Valdemar. Valdemar Liljeström.

Joakim nyökkäsi jälleen. Hän odotti edelleen miehen pääsevän asiaan. Hän näytti selvästi olevan jotain vailla. Hän näki, miten Valdemar nuolaisi huuliaan ja vilkaisi sitten Joakimin taakse. Joakim ei kääntynyt katsomaan. Samassa lintu lauloi jälleen ja hän vilkaisi häkkiin. Hän näki, että lintu istui keltaisena keskellä ortta ja venytti ja pullisti kaulaansa laulaessaan. Joakim huomasi, että linnun rinnasta puuttui höyheniä. Hän näki sen vaaleanpunaisen nahkan paistavan muutaman vatsan päällä olevan keltaisen untuvan takaa. Hän mietti, oliko joku repinyt lintua vai oliko se kyninyt itse itsensä stressatessaan. Hän käänsi katseensa takaisin pöydän suuntaan ja näki Valdemarin hatussa törröttävän keltaisen sulan.

– Niin, Jocke. Mikä sinä olet ammatiltasi?

– Minä? Minä olen it-teknikko.

– No siitähän on näinä päivinä ihan kosolti apua.

Taas kaikki nauroivat, Jocke muiden mukana. Hän ei ollut nähnyt toimivaa digitaalista laitetta pysähdyksen jälkeen.

– Oletko sinä sitten kätevä käsistäsi?

– Kyllä minä luulisin niin. Kuinka niin?

– No meillä on menossa pieni projekti ja me tarvitsemme vähän apua.

– Kyllä minä voin auttaa. Mitä pitäisi tehdä.

– Niin. Ulf ja Håkan ovat olleet viime viikot töissä Stora Mossenin suunnalla. Mutta Ulf kaatui eilen ja hänen lonkkansa taisi murtua. Koska sinä et ole lääkäri, niin sinä voisit auttaa meitä muuten. Ajattelin, että jos sinä haluaisit ottaa Ulfin paikan?

– No se vähän riippuu.

– Mistä?

– No siitä mitä pitäisi tehdä, lähinnä. Hyvä tahto ei aina auta.

– Niin siis tarkoitus olisi kerätä talven aikana lumen alle jääneistä autoista ja asumattomista taloista kaikki uudelleenkäytettävissä oleva.

– Purkuhommia siis, Jocke sanoi ja nyökkäsi. – Kyllä minä tavaroita rikki olen ennenkin saanut.

Valdemar hymyili, katsoi alas ja nosti sitten katseensa takaisin Joakimiin.

– No hyvä. Tarkoitus on tietenkin, että ne tavarat, mitä puretaan ja otetaan, säilyvät mahdollisimman ehjinä. Ei niitä muuten voi uusiokäyttää.

– Okei. Mitä me sitten etsimme?

– Håkan kyllä neuvoo. Tämä on jo toinen talvi hänelle niissä hommissa.

– Selvä on. Milloin aletaan, nytkö?

– Ei tietenkään. Kuka sitä nyt yötä vasten mitään tekee?

– Niin no minä olen liikkunut vain öisin.

– No se taitaa tarkoittaa, että sinulle tulee huomisesta pitkä päivä.

Valdemar naurahti ja nousi ylös. Hän otti hattunsa pöydältä ja piti sen takaa lieristä kiinni ennen kuin pyöräytti sen näyttävän näköisesti päähänsä edelleen hymyillen. Lintu lurautti muutaman keväisesti kuplivan säkeen. Ovella Valdemar pysähtyi ja kääntyi katsomaan Joakimia.

– Miehet näyttävät sinulle huoneesi. Olen pahoillani, mutta me emme voi alkaa muuttamaan yhteisön päivärytmiä vain siksi, että sinä liikut öisin kuin mikäkin vampyyri.

Valdemarin sanottua tämän Joakim huomasi jälleen nauravansa muiden salissa olevien miesten kanssa. Hän kääntyi edelleen hymyillen ympäri ja huomasi Rockyn istuvan hänen rinkkansa vieressä vakavan ja kaikkeen valmiin näköisenä. Katsoessaan koiraa ja salin reunuksilla istuvia likaisen näköisiä miehiä Joakim ei ollut varma, oliko tänne tulo ollut millään tapaa viisasta.

Luku 9

– Missä sinä olit kun se tapahtui? Ja en nyt tarkoita poikuuden menetystä vaan tätä romahdusta.

Joakim katsoi Håkania. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä puhui jostakin asiasta ilman, että valitti. Joakim oli koko aamun saanut kuulla Håkanin valittamista milloin mistäkin asiasta Nockebyhovin hallinnosta peräpukamiin.

– Minä? Me olimme kotona, vaimoni ja minä?

– Vaimosi? Oletko sinä naimisissa?

– Olin. Hän on kuollut.

– Olen pahoillani. Saanko kysyä miten hän kuoli?

– Se oli vahinko. Luulisin.

– Luulisit? Miten niin?

– Olin ollut itse ruoanhakumatkalla keskustassa ja kun palasin kotiin, makasi vaimoni eteisessämme yläkertaan johtavien portaiden juurella niska murtuneena.

– Kauheaa!

Joakim tyytyi nyökkäämään. Tapahtuneesta oli jo vuoden päivät ja hän oli alkanut tottua ajatukseen, vaikka ikävöikin vaimoaan. Yleensä ikävä yllätti sellaisissa tilanteissa, missä hän sitä vähiten odotti. Esimerkiksi nyt hän ei ikävöinyt tätä. Ainakaan paljoa. Mutta eihän sellaisen sanominen ventovieraalle ollut soveliasta. Håkan katseli häntä hetken mietteliään näköisenä ja otti hörpyn kahvistaan. He olivat aamulla kaataneet kahvin termospulloihin ja tehneet valmiit eväät. Hapanleipä ja kahvi toivat Joakimille omat vanhemmat mieleen. Heitä hänellä näytti olevan ikävä. Hän pidätteli sisällään kuplivaa tilanteen ironisuudesta kumpuavaa naurunpyrskäystään, kun Håkan jatkoi puhetta.

– Kotona, sinä sanoit. Missä te asuitte?

– Mälarhöjdenissä. Ihan siinä Mälarhöjdsbackenin juurella. Lillsvängenillä.

– Ahaa. Kaunista seutua?

– No on ja ei. Hirvittävä määrä toinen toisiinsa kiinni rakennettuja erinäköisiä villoja. Meilläkin oli viisi eri naapuria.

– Viisi?

– Niin no yksi niistä oli paritalo, eli tavallaan neljä.

– Mitäs heille?

– Kaikki lähtivät heti kun oli mahdollisuus.

– Miksi te sitten jäitte?

– Sen kun tietäisin, niin sanoisin. Alkuun perustelimme sitä sillä, että se oli turvallisempaa. Mutta lopulta myönsimme itsellemme sen, että meillä ei ensinnäkään ollut varaa siihen ja toisekseen ilman autoa se oli jokseenkin mahdotonta. Ja kolmanneksi, me pelkäsimme lähteä.

– Pelkäsitte?

– Niin. Oli niin paljon turvallisempaa käpertyä omien seinien sisäpuolelle samalla kun maailma ulkopuolella vaikeni ilman että tarvitsi välttämättä kohdata sitä koko ajan.

– Ymmärrän. Siksi kai minäkin jäin, vaikka en minä ole varma. Kaikki vain tuntui järjestyvän paremmin näin päin.

– Niinpä. Missäs sinä sitten olit?

– Minä olin tunnelbanassa matkalla kotiin.

– No huh. Mahtoi olla kokemus.

– Ei se ollut niin paha kuin luulet. Olin tulossa tuohon Stora Mossenille, kun ne sähkölaitteet tekivät tenän Fridhemsplanin jälkeen. Olimme kuitenkin siinä vaiheessa lähempänä Thorildsplania, joten kävelimme vain tunnelin suuta kohden. Aluksi minä luulin, että se oli vain tavallinen sähkökatkos.

– Niin minäkin. Sehän siinä niin outoa olikin, että osa sähköistä jatkoi toimimistaan edelleen.

– No sen takia minäkin sitä tosiaan luulin ihan muuksi kuin mitä se oli. Sitten, kun kaikki digitaaliset laitteet olivat todellakin lakanneet toimimasta, ne aikaansaivat myös sen, että niiden kontrolloimat analogiset laitteet olivat enemmän tai vähemmän toimintakyvyttömiä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

– Meillä oli yksi vanha putkiradio, jonka sain toimimaan auton akulla. Mutta se ei toiminut kovin pitkään sitten. Kun ei ollut sitä autoa millä ladata.

– Niinpä tietenkin. Mutta sinä olet edelleen hengissä.

– No olenhan minä. Tiedä sitten onko se onni vai epäonni.

– on se onni ainakin minulle, Håkan sanoi ja hymyili. – eipä tarvitse yksin täällä raataa.

Siihen Joakim ei osannut sanoa enää mitään. He söivät loput leivät ja kahvit hiljaisuuden vallitessa. Tuuli humisi viereisen harjun laella olevassa männikössä ja Joakim huomasi vain seisovansa auton vieressä nojaten siihen. Aurinko lämmitti häntä niin, että hän riisui pipon päästään. Kova keväinen tuuli tuntui tuulettavan hänen ajatuksiaan ja hän huomasi, miten hänelle tuli jälleen ikävä vaimoaan. Eikä hän tälläkään kertaa ollut osannut odottaa tunteen iskevän. Hän  huomasi, miten silmät kostuivat ja hän pyyhkäisi niitä kämmenselällään. Hän toivoi, että Rocky sentään voisi hyvin. Hän oli jättänyt koiran kylätalolle, kun ihmiset siellä olivat sanoneet pitävänsä huolta siitä. Eniten häntä pelotti se, että ne söisivät koiran. Se oli kuitenkin vain eläin.

Syötyään he kävelivät harjun toiselle puolelle, kohti Brommaplania. Håkan ja Ulf olivat tarkistaneet jo kaikki tiet Alvikista tänne asti, joten ei ollut mitään järkeä tutkia niitä uudelleen. Kaikki siellä lumen alla olleet autot oli jo tutkittu.

Parikymmentä metriä tarvottuaan he tulivat risteykseen. Eteenpäin jatkuva tie oli tyhjä, mutta oikealle alaspäin kääntyvä pienempi tie näytti siltä, kuin sen laidoille olisi jäänyt pysäköityjä autoja. He kahlasivat puolimetrisessä keväthangessa eteenpäin kohti ensimmäistä kohoumaa. Joakim siristeli silmiään talviauringon paistaessa niihin matalalta mäntyjen lomasta.

Luku 10

Kolmatta autoa raaputtaessaan Joakim alkoi olla väsynyt. Niinpä hän ei huomannut heitä ajoissa. Vaikka ei sillä väliä ollut. Eivät ne enää voineet tehdä hänelle mitään. Auto oli hopeanharmaa Toyota Prius. Sen etupenkeillä istuivat, ilmeisesti, isä ja äiti. Takapenkin lastenistuimissa oli kaksi noin kolmevuotiasta lasta, tyttö ja poika. Jostain syystä Joakim järkyttyi kuitenkin eniten siitä, että myös pojan sylissä oleva koira oli kuollut. Turkin väristä päätellen se näytti olevan Cavalier King Charlesin Spanieli.

Raaputettuaan ikkunat puhtaaksi hän astui taaksepäin ja huusi Håkanille, joka ponnisteli jo seuraavan auton kimpussa.

– Mitä? Ei, kun se on Prius. Ei siellä ole mitään hyödyllistä. Ehkä parit sulakkeet ja sulaketaulut voivat olla avuksi. Letkuja ja putkia meillä on ihan tarpeeksi, kuten tiedät.

– Ei kun täällä on jotain muuta.

.- Ai. Niinpä tietenkin.

Håkan laski lapion kädestään ja käveli jälkiään myöten Priusin konepellin eteen ja huokaisi nähdessään ihmiset.

– Juu-u. Ei ole ensimmäinen kerta. Joka kerta se vain jotenkin muljahtaa sydämessä. Onko siellä lapsia?

– On. Kaksi. Tyttö ja poika.

– Voi helvetti.

– Niin.

– Kyllä minä sen ymmärrän, että ei itse jakseta ponnistella. Mutta ei kenelläkään ole oikeus tehdä päätöstä toisen ihmisen elämästä. Ei vaikka ne olisivat omia lapsia.

– Niin.

Joakim ei edelleenkään osannut sanoa mitään muuta. He seisoivat muutaman kymmenen sekuntia ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes Håkan alkoi viskellä lunta lisää auton päälle.

– Mitä sinä teet?

– Kyllä heidät pitää peittää.

– haudata heidät pitää, Joakim sanoi. – kun kevät tulee, ne alkavat haista.

– ei se ole meidän murheemme.

– Ei vielä, mutta entä kun rotat haistavat ne? Tai ketut? Tai sudet?

Håkan pysähtyi. Hän nosti katseensa ja katsoi Joakimia tiukasti silmiin.

– Kuule Jocke. Tämä alue on vähän ei-kenenkään maata. Täällä ei kukaan meikäläisistä oikein kulje. Eikä oikein kukaan muukaan. en lisäksi, kun ovat kerran tuollaisen kuoleman valinneet, niin saavat mielestäni mädätä autossaan. Jos niillä olisikin ollut joku vanhemman mallinen Toyota, josta olisi saanut varaosia, niin sitten tilanne olisi toinen. Ne leivät mitä me kahvin kanssa söimme eivät kyllä riitä palkaksi siitä, että minä kaivan nuo ihmiset tuolta.

Joakim katsoi Håkania. Tämän suusta lennähti pari sylkipisaraa tämän puhuessa. Toinen niistä lensi tuulen mukana vähän matkaa ja toinen jäi tämän partaan kiinni. Håkan huomasi sen itsekin ja pyyhkäisi huoliteltua ja siististi leikattua partaansa kämmensyrjällään. Joakim vain nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän kannan. Sen lisäksi oli aivan turha alkaa tappelemaan kuolleiden puolesta. Vaikka se tuntuikin houkuttelevalta ajatukselta.

Vaikka he työskentelivät muiden autojen kimpussa vielä muutaman tunnin ajan, kunnes tuli pimeä, hän ei saanut kuolleita mielestään. Heidän ajettuaan takaisin Nockebyhoviin Range Roverillaan,  he veivät keränneensä varaosat Håkanin talliin, missä Ulf istui kalpeana ja hikisenä rullatuolissaan kirjaamassa niitä ja vanhoja tavaroita listoihin.  Joko hän oli ryhtynyt vapaaehtoisesti tekemään sitä, tai sitten hänet oli määrätty siihen. Katsottuaan hetken tämän innotonta puurtamista, Joakim tuli siihen tulokseen, että hänet oli komennettu tekemään sitä. He jättivät tavarat Ulfille ja Joakim käveli takaisin huoneeseensa.

Huoneessa oli tietenkin käyty. Muuta hän ei ollut kyllä odottanutkaan. Hän päästi Rockyn liean irti ja tarkisti, että kaikki oli jotakuinkin paikoillaan. Kuten odottaa sopi, he eivät olleet löytäneet mitään. Hän kaivoi puhtaat vaatteet rinkastaan ja lähti saunaan.

Istuessaan yksin lauteilla hän heitteli löylyä tasaiseen tahtiin ja ajatteli autossa olleita ihmisiä. Hän ihmetteli, mikä oli saanut heidät ryhtymään niin epätoivoiseen tekoon. Tänne oli kuitenkin jäänyt useampi kuin yksi kourallinen ihmisiä, joiden parissa he olisivat voineet vähintään antaa lastensa kasvaa. Kaikkien kuolleiden kasvot olivat vielä olleet niin rauhalliset, että sekin tuntui häiritsevän häntä. Jopa koira näytti vain nukahtaneen siihen.

Joakim huomasi itkevänsä samalla kun hiki valui pitkin hänen poskiaan. Kyynelten ja hien suolainen maku oli hänen huulillaan vielä silloin, kun Håkan ja muut miehet tulivat sisään. He kyyristyivät heti ovensuussa. Hän oli saunonut kuten aina ennenkin. Reippaasti.

– Jahas. Finsk bastu, sanoi joku nuristen takarivistä. Joakim jätti seuraavan kauhallisen heittämättä ja avasi katossa olevaa räppänää lisää. Miehet könysivät lauteille. Osa jäi alalauteille istumaan vanhojen sanomalehtien tai kirjojen kanssa. Tapa, jota Joakim ei ikinä ollut oppinut ymmärtämään. Ei vaikka olikin asunut melkein koko ikänsä Ruotsissa. Saunaan tultiin saunomaan. Lukemisen saattoi hoitaa jossain muualla. Onneksi hän oli saanut saunotuksi vähän paremmin ennen kuin miehet tulivat. Hän antoi muiden hoitaa löylynheiton ja poistui huuhtomaan hien ja kyyneleet kasvoiltaan.

Saunan jälkeen Joakim jäi vielä pesuhuoneeseen huuhtomaan ja pesemään likaiset vaatteensa. Keskusteltuaan aiemmin päivällä Håkanin kanssa hän oli saanut tietää, että sauna ei kuitenkaan sopinut vaatteiden kuivatukseen. Tai siis säännöt kielsivät sen.

Hän hankasi vaatteet puhtaaksi saippualla ja huuhtoi ne muuripadassa olleella vielä lämpimällä vedellä ennen kuin täytti padan hanasta.  Hän huomasi miettivänsä, oliko Nockebyhovilaisilla joku käyttökuntoinen vesitorni alueellaan, kun vesi kuitenkin tuli ja vielä kohtuullisella paineella. Hän ei ollut ainakaan kuullut aggregaatin ja vesipumpun ääntä. Saattoihan se olla, että pumppaamisen hoitivat ihmiset, hän ajatteli ja hymyili hirtehiselle mielikuvalleen.

Hän palasi huoneeseensa, joka sijaitsi kylätalon vieressä olevassa vanhassa kerrostalossa. Hän käveli kynttilöiden valaisemaa porraskäytävää toiseen kerrokseen ja väänsi oven auki. Tällä kertaa huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Tai siltä se ainakin näytti. Rocky makasi valppaan näköisenä kasvot kohti ovea sängyn vieressä lattialla. Joakim mietti, oliko se maannut niin koko ajan vai kääntynyt ja valpastunut vasta hänen tullessaan sisään. Koira heilutti häntäänsä laiskan oloisesti.

Myöhemmin hän istui sängyn laidalla ja söi kauriin lapaa katsellen kattoon pingotettuihin naruihin kuivumaan ripustamiensa vaatteiden lomasta aukiolle jälleen sytytettyä tulta ja mietti, miten kauan hän voisi viipyä täällä, ennen kuin hänen pitäisi lähteä jatkamaan matkaa.

Luku 11

Joakim  nukkui huonosti ne muutamat tunnit, mitkä hän sai nukutuksi. Hän heräsi parin tunnin välein hikisenä peittoonsa kääriytyneenä. Valvotun päivän aikana juotu kahvimäärä tuli uniin outoina, vääristyneinä mielikuvina.

Autossa ollut perhe kasvatti torahampaat unimaassa ja kävi näyttämässä niitä hänelle. Hän muisti, että oli unessa kehunut jokaisen hammaskalustoa ja yrittänyt saada itsensä kuulostamaan vilpittömältä, että nämä eivät olisi purreet häntä. Hammaskalustot olivat valtavia. Näytti siltä, kuin kaikki heidän hampaansa olisivat olleet vähän pitemmiksi venyneitä kulmahampaita, jotka kimalsivat ja kiilsivät perheen hymyillessä. Tämän kaiken hän  oli unessa kestänyt. Vasta kun hänen vaimonsa oli tullut pitämään hänen olkapäästään kiinni petolinnun jalkaa muistuttavalla kädellä, hän herätti itsensä.

Herättyään hän tuijotti huoneen pimeään kattoon ja antoi hengityksen tasaantua ennen kuin nousi ylös. Hän laski jalkansa alas, mutta ei poistunut vielä makuupussistaan. Hiki kuivui hänen siinä istuessaan ja hengittäessään. Huoneessa oli sen verran kylmä, että hänen nenänsä oli kylmä. Täällä oli kylmempi kuin kotona kellarissa. Luultavasti se johtui siitä, että asunto oli toisessa kerroksessa, eikä maan alla. Hän antoi hengityksen ja pulssinsa tasaantua ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt torahampaisia tai linnunjalkakätisiä ihmisiä. Rocky istui häntä katsellen oven edessä.

Hän katsoi ulos. Katulyhtyihin sytytettyjä kynttilöitä lukuun ottamatta siellä oli vielä pimeää. Hän katsoi kelloaan ja huomasi sen olevan jo neljä. Normaalisti hän olisi pysytellyt valveilla vielä viisi – kuusi tuntia. Nyt, kun hänen päivärytminsä piti olla kääntyneenä, hän tiesi, että ei enää saisi unta. Hän nousi seisomaan ja pudotti makuupussin jalkoihinsa astuen siitä ulos. Hän puki housut saman tien ja veti kengät villasukkiensa päälle. Housut tuntuivat kylmiltä pitkien alushousujen läpi, kunnes hän ryhtyi pakkaamaan makuupussia. Siinä vaiheessa hän unohti kylmän kokonaan. Hän pakkasi makuupussin ja kiinnitti sen rinkkaan. Hän tarkasti jälleen kerran, että kaikki oli paikoillaan. Mitään ei puuttunut.

Ikkunan edessä olevalla vanhalla kirjoituspöydällä oli kupillinen kylmää kahvia. Hän joi sen yhdellä huikalla ennen kuin huuhteli kupin ja kaatoi siihen vettä. Hän joi kupillisen vettä kahvin päälle ja lähti ulos jättäen rinkan huoneeseen.

He kävelivät käytävää pitkin portaille. Joakim kuuli Rockyn askelten rapseen laminaattia vasten. Hän mietti, pitäisikö koiran kynnet leikata, mutta tuli siihen tulokseen, että ne kyllä kuluisivat luonnostaan oikean mittaisiksi heidän ollessaan liikkeellä. Mikäli he jäisivät tänne pitemmäksi aikaa ja Rocky viettäisi enemmän aikaa sisätiloissa, niin ehkä ne sitten pitäisi leikata.

Päästyään pihalle Joakim käveli nurkan taakse ensimmäisen pensaan juurelle ja virtsasi. Rocky käveli pensaan vastakkaiselle puolelle ja nosti jalkaa. Hän huomasi väistelevänsä omaa virtsaansa nyt, kun he olivat ihmisten ilmoilla. Metsässä ollessaan hän ei ollut välittänyt. Hän ihmetteli, miksi hän välitti nyt.

Rockyn juoksennellessa ympäriinsä hän käveli keskellä pihaa olevalle nuotiopaikalle. Edellisillan tulen jäänteet hehkuivat vielä ja hän huomasi niiden lämmittävän vielä vähän hänen käsiään. Hän käveli nuotion vieressä olevan puupinon viereen ja nappasi sieltä muutaman metrin mittaisen karahkan ja heitti ne keskelle nuotiota. Tuhkat pöllähtivät ja leijuivat tuulen mukana nuotion toiselle puolelle. Hyvä tuuri tuulen suhteen sai hänet hymyilemään. Tuhkat olisivat voineet lentää kasvoillekin.

Istuutuessaan nuotion vieressä olevalle kivelle hän kaivoi puupinon juuresta vähän ylitalvista kuivaa heinää ja muutaman tuohenpalan. Hän rullasi heinästä kiepin ja kääri sen tuohen sisään. Hän noukki keskeltä nuotiota paljain käsin mustan kekäleen ja työnsi sen kiepin keskelle. Hän kääri kiepin molempiin kouriinsa ja puhalteli siihen hiljakseen istuessaan pimeällä pihalla. Noin minuutin kuluttua se hohti punertavaa valoa hänen kasvoilleen aina hänen siihen puhaltaessaan. Kun heinät sitten alkoivat savuta hän laski kiepin takaisin nuotion keskellä olevien karahkojen juurelle ja jäi odottamaan tulen tarttumista niihin. Hän istui kivellä vielä siinä vaiheessa, kun aurinko nousi ja Rocky palasi takaisin sieltä missä se oli käynyt. Hän ei tiennyt mistä.

Vasta Valdemarin kanssa hetken keskusteltuaan hän kuuli ajoneuvojen äänet. Ne tuntuivat kuuluvan ensin kauempaa ja hän arveli niiden kuuluvan jäältä tai harjun toiselta puolelta. Äänen kovetessa hän kykeni paikallistamaan ne tarkemmin ja kuuli, miten ne tulivat kohti taloa. Katsoessaan Valdemaria silmiin hän ymmärsi, että eri yhdyskuntien välillä oli pakko olla jonkun asteinen radioyhteys. Mikään muu tätä ei selittänyt. Elleivät sitten Söderiläiset olleet  ajelleet ympäriinsä levittämässä tietoa. Kun mönkijät sitten ajoivat pihaan ja Valdemar tarttui häntä ranteesta kiinni, hän varmistui asiasta.

Ensi töikseen tulokkaat potkaisivat häntä palleille. Hän taittui kaksinkerroin ja sylki kasvot maata vasten tuskaansa lumeen samalla kun miehet vetivät hänen kätensä hänen selkänsä taakse  ja sitoivat ranteet kiinni toisiinsa nippusiteillä. Myös peukalot kiinnitettiin toisiinsa siten, että ranteet vääntyivät hieman luokille ja kämmenet olivat ulospäin. Heidän ei tarvinnut nostaa käsiä kovinkaan montaa millimetriä, kun Joakim käveli jo varpaillaan.

Toinen Söderiläisistä jäi Valdemarin viereen vahtimaan häntä toisen juostessa sisälle. Joakimin nivusia pakotti edelleen ja hän seisoi polvet koukussa katsellen ympärilleen.

Rockya ei näkynyt missään. Se oli luultavasti älynnyt häipyä jo ajat sitten, ellei se ollut vain vainunnut jotain kaniinia tai rottaa jostain lähettyviltä ja ajoi sitä nyt takaa. Hän toivoi, että se ei heti tulisi takaisin. Hän miltei huokaisi helpotuksesta nähdessään Söderiläisen tulevan ulos talosta rinkka mukanaan. Hän ei silti uskaltanut rentoutua ennen kuin he ajoivat kohti Äpplevikeniä ja Alvikia.

Mönkijän perässä olevalle lavalle sidottuna hän katseli oikealle ja näki puiden välissä hetken aikaa ikään kuin koiran juoksevan silhuetin, mutta tarkemmin katsottuaan ei enää nähnyt sitä. Reki ei ollut jousitettu, eikä hänen allaan ollut pehmikkeitä, joten tien röykkyisyys hakkasi häneltä vähän väliä ilmat pois. Hänen ylitseen tiukalle vedetyt liinat pitivät hänet paikallaan samalla kun mönkijän takarenkaista roiskui lumipaakkuja hänen päälleen ajajan kiihdyttäessä jäisen lumen peittämän Tranebergsbronin yli kohti keskustaa.

Luku 12

Laksatiiveja. Kahvia, univajetta, vesikuulusteluja. Huonoa kohtelua, herättämistä juuri kun hän oli nukahtamassa. Eikä missään vaiheessa kukaan puhunut hänelle. Aina kun hän avasi suunsa, hänelle annettiin sähköisku. Ne olivat kytkeneet etälamauttimen anturit välilihaan. Parin kerran jälkeen hän jätti sanomatta mitään. Joskus oli tietenkin pakko huutaa. Silloin kun ne hakkasivat pampuilla häntä jalkapohjiin. Huutamisen jälkeen annettiin taas sähköisku ja hakattiin kunnolla turpaan.

Kolmen päivän höykytyksen ja valveillapidon jälkeen hänet raahattiin metalliseinäisestä ja –lattiaisesta sellistään tilaan, jossa hän ei ollut aiemmin ollut. Tilan keskellä oli tuoli. Se oli metallinen ja pultattu lattiaan kiinni. Tuolin molemmista takajaloista lähti noin senttimetrin paksuinen kaapeli jonnekin. Vasemmanpuoleinen oli musta, oikeanpuoleinen oli punainen.

Hänen käskettiin pysähtyä. Hän pysähtyi. Hänen yllään ollut haalari riisuttiin ja vedettiin hänen polviinsa. Jalkovälissä olevat anturit revittiin pois. Joakim ähkäisi karvojen lähtiessä tarrojen mukana. Haalarit vedettiin takaisin ylös ja hänet sysättiin tuoliin istumaan. Hänen kätensä kiinnitettiin jalkojen ympäri vedettyyn nahkahihnaan, jossa oli metallinen kiristettävä lenkki käsiä varten. Jalat kiinnitettiin tuoliin metallisilla lenkeillä. Tilanne ei tuntunut hänestä hyvältä. Häntä saattaneet kaksi miestä kävelivät ulos sanomatta sanaakaan.

Joakimia väsytti. Kaiken kofeiinin kyllästämänä hän ei tietenkään saanut nukahdettua. Ei sillä, että hän olisi enää uskaltanut. Hän kokeili ranteitaan kiinni pitäviä lenkkejä ja he antoivat hänelle sähköiskun. Tuska ei ollut suuri, mutta se varoitti. Sen jälkeen hän tyytyi vain istumaan paikallaan ja yritti pysytellä hereillä.

Joakim kokeili kielellä hampaitaan. Vasemman yläleuan kulmahammas heilui ja huuli oli sen kohdalta kipeä. Hän heilutteli hammasta hetken kielenkärjellään. Jos hänellä oli aiemmin ollut hankaluuksia hahmottaa ajan kulumista ilman kelloa, niin viime päivien aikana se vähäinenkin kyky oli kadonnut. Tai vähintään mennyt huonompaan suuntaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi istunut siinä jo kymmenen minuuttia, kun hänen edessään olevan pöydän takana olevalle tuolille tuli istumaan mies, joka ei sanonut mitään.

Miehellä oli yllään syvänsiniset farkut. Niiden käännetyt lahkeet peittivät mustien teräväkärkisten bootsien varret. Bootsit olivat konstailemattomat, mattapintaiset, eikä jalkapöydän kohdalla ollut tavanomaisia ommelkuvioita. Kannat kopisivat pehmeästi miehen kävellessä pöytää kohti.

Miehellä oli vaaleansininen kauluspaita, jonka hihansuut ja kaulukset olivat valkoiset. Hihansuut oli käännetty ja miehen vasemmassa kädessä oli suuri mustatauluinen teräsrannekkeinen kello. Joakim yritti saada selvää kellonajasta, mutta mies liikkui niin nopeasti, että hän ei ennättänyt.

Miehen hiukset olivat vaaleat ja lyhyeksi leikatut. Hänen tummat kulmakarvansa olivat ohuet ja hädin tuskin erottuvat. Parta näytti vasta-ajetulta. Viikset olivat tuuheat, siististi leikatut ja punasävyiset. Joakimin mieleen tuli brittiläinen upseeri toista maailmansotaa kuvaavasta elokuvasta. Mielikuva haihtui miehen avatessa suunsa.

Ääni oli hiljainen, pehmeä, aavistuksen verran nasaali. Miehen nenä tuntui olevan tukossa. Se olikin ainoa persoonallinen piirre, viiksien lisäksi. Mies puhui ruotsia selkeästi artikuloiden jättämättä mitään tilaa epäselvyyksille.

– Missä se on? Mies kysyi katsoen häntä. Joakim väisti katseen.

– Mikä?

– Kyllä sinä tiedät mistä on kyse, mies sanoi ja nyökkäsi. Lyhyt sähkösykäys kulki Joakimin vartalon läpi.

– En minä tiedä! Joakim parahti. Hänen äänensä särkyi ja kurkussa tuntui kuivalta. Häntä yskitti.

– Et tiedä missä se on vai et tiedä mistä on kyse?

– En tiedä kumpaakaan, Joakim vastasi nopeasti.

– Siis me etsimme kipinää.

– Kipinää?

– Niin. Älä leiki tyhmää.

Jälleen nyökkäys. Jälleen uusi sähköisku. Tällä kertaa Joakimista tuntui kuin sähköä olisi käytetty enemmän. Kuin se olisi kestänyt pitempään. Hän huusi.

– Sinä tiedät, mikä kipinä on, etkö tiedäkin, mies kysyi pehmeällä äänellä ja kumartui eteenpäin.

Joakim nyökkäsi. Hän ei saanut sanaa suustaan.

– No hyvä. Olemme sentään sen suhteen samalla viivalla. Nyt sinun tarvitsee vain kertoa missä se on.

– Ei minulla ole mitään kipinää.

– Ei niin. Sen me olemme varmistaneet jo useaan otteeseen. Ulosteesi on seulottu niin moneen kertaan, että olemme joutuneet vaihtamaan työntekijöitä vähintään kuusi kertaa. Kuulitko? Kuusi työvuoroa on seulonut sinun paskaasi. Vain koska et ole kertonut meille mitään.

– Ette ole kysyneet.

– Mitä? Mitä sinä sanoit?

– Ettehän te ole kysyneet mitään.

Taas uusi sähköisku. Lyhyempi tällä kertaa. Joakim rentoutui sen päättyessä. Tähän voisi tottua, hän ajatteli. Kunnes hänelle annettiin uusi entistä pidempi. Hän huusi jälleen.

– Älä ryhdy nenäkkääksi, finnjävel. Niin. Me tiedämme sinusta kaiken. Olemme seuranneet sinua jo muutaman kuukauden, mutta aina olet onnistunut livahtamaan. Missä koira on?

– Koira? En minä tiedä. Sinne se varmasti jäi. Nockebyhoviin.

– Ei sitä ole kuulemma sielläkään näkynyt. Kukaan ei tiedä missä se on.

– No ei se alunperinkään ole minun koirani. Mikä lie piski.

– Niinpä niin.

Uusi sähköisku. Jälleen lyhyt. Nyt Joakim jäi varuillaan odottamaan seuraavaa. Jota ei tullut. Mies hänen edessään katsoi häntä kylmästi ja nousi mitään sanomatta ylös. Hän käveli kannat kopisten salin oikeassa reunassa olevasta ovesta ulos ja sulki sen jäljessään.

Joakim odotti edelleen saavansa sähköiskun, kun hän kuuli jonkun kävelevän pehmeästi viereensä. Häntä lyötiin päähän ja hän menetti tajuntansa. Syöksy pimeään tuntui oudolla tapaa turvalliselta, kunnes hän huomasi pelkäävänsä, että ei enää heräisi. Silloin oli jo liian myöhäistä. Oli kuin yrittäisi saada otetta ohi kiitävästä pilvenrepaleesta. Hän yritti huutaa ennen kuin viimeinenkin tajunnan ripe kaikkosi.

Luku 13

Joakim makasi alasti kyljellään betonilattialla kasvot tiukasti nurkkaan päin. Hän ei halunnut pystyä liikkumaan. Kaikkialle sattui ja jos ei sattunut, niin vähintään jomotti. Hänen päänahkansa oli arkana kaikesta kiskomisesta. Poskipäissä tykytti ja vatsalihakset tuntuivat täysin helliltä. Alapäähän sattui melkein yhtä paljon kuin polviin. Hän katseli nurkkaa ja mietti, miten kauan hän vielä kestäisi. Sitten ovi kävi. Hän ei kääntynyt.

Hän ei uskaltanut kääntyä. Hänelle oli aivan sama, mitä he enää tekisivät. Tuntui, että saisivat seuraavaksi hakata hengiltä. Hän kuunteli, miten useat askeleet lähestyivät ja jännitti selkälihaksensa. Se ei ollut auttanut potkujen torjunnassa ennenkään, mutta hän ei voinut reaktiolleen mitään. Häntä alkoi yhtäkkiä itkettää ja hän huomasi nyyhkivänsä, mutta silmistä ei valunut mitään.

Sitten hän kuuli, miten seinän vieressä ollutta tuolia vedettiin keskemmälle lattiaa ja kuulosti kuin jotain olisi laskettu sen päälle. Hänestä kuulosti hetken siltä, kuin lusikka olisi kilahtanut lautasen reunaan, mutta päätteli sitten sen olleen vain kuvitelmaa. Askeleet pysähtyivät ja hän jäi odottamaan mitä tuleman pitää.

– Joakim.

Hän ei vastannut. Hän oli oppinut vaikenemaan silloin kun häneltä ei kysytty. Hän ihmetteli, miten kauan hän oli jo ollut täällä. Valvominen ja hakkaaminen olivat saaneet hänen ajantajunsa täysin sijoiltaan. Sen lisäksi, että hän ei ollut käynyt ulkoilmassa koko aikana. Saati sitten nähnyt ulos.

– Joakim, voit nousta ylös nyt.

Ääni oli jollain tapaa tuttu. Tuttu, mutta omituisen pehmeä ja lempeä. Tuntui, kuin se ei kuuluisi tänne. Huoneeseen, mistä kuului huutoa, potkimisen ja hakkaamisen ääniä ja lisää huutoa. Vaikka nyt hän ei kuullut kuin oman katkonaisen hengityksensä. Hän kääntyi hiljalleen ympäri ja nousi samalla kyykkyyn, mutta ei vieläkään uskaltanut katsoa kohti tulijoita. Hän roikotti käsiään runnellun alapäänsä edessä. Ikään kuin siitä olisi jotain hyötyä.

– No niin. Toimme sinulle hieman ruokaa ja vaatteita ja peseytymisvälineet. Olemme pahoillamme.

Mies kuulosti niin vilpittömältä, että Joakim katsoi hämmentyneenä ylös.

– Pahoillanne?

– Niin. Sinulla ei selvästikään ole mitään tekemistä kipinän kanssa.

Joakim huokaisi. He siis vihdoinkin uskoivat häntä. Hän ei saanut sanaa suustaan, tyytyi vain nyökkäämään. Ja sitten, koska hänestä tuntui, että hänen nyökyttelynsä saatettaisiin käsittää väärin, hän pudisti kiivaasti päätään. Se sattui silmien takana melkein yhtä paljon kuin nyökyttäminen.

– Hyvä. Voit peseytyä ja pukeutua ja syödä vähän. Kun olet valmis, koputa oveen, niin päästämme sinut nukkumaan. Olemme valmistaneet sinulle vuoteen ylempiin kerroksiin.

– Se-selvä, Joakim kuuli sanovansa. Ääni, joka hänen suustaan pääsi oli oudon tahmea ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin puhunut.

Mies, joka hänelle puhui, oli se sama, joka häntä oli kuulustellut joku aika sitten. Tämä katsoi hetken aikaa Joakimia ja vilkaisi sitten sivuilleen nyökäten pampuin ja naamioin varustautuneisiin kahteen mustapukuiseen vartijaan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan selliin. He poistuivat ja sulkivat oven perässään.

Joakim kyykki vielä hetken ja katseli tummansinistä teräsovea. Sen pinta oli tullut hänelle tutuksi. Hän muisti nähneensä useammankin ruosteläikän lähietäisyydeltä silloin, kun hänen kasvojaan hangattiin sen pintaan. Hän nousi ylös ja käveli vastakkaiseen nurkkaan tuodun vesiämpärin luokse. Ämpäristä kohosi hienoista höyryä ja hän huomasi, miten kylmä hänellä oli. Hän valutti vettä vasemmalla kädellä päälleen ja katseli, miten se valui alaspäin ja lattialle kohti viemäriaukkoa. Likaiseksi värjäytynyt vesi peitti hetkittäin valkoisen lattiaritilän ennen kuin katosi viemärin nieluun. Hän katseli sitä näkemättä.

Peseydyttyään hän kuivasi itsensä ämpärin vieressä olevaan vihreään pyyhkeeseen. Pyyhkeen pinta tuntui karhealta hänen ihoaan vasten ja välillä hänestä tuntui, kuin hän olisi vetänyt raastinraudalla pitkin selkäänsä. Sen oli pakko olla vereslihalla sieltä täältä.

Vaatteet olivat tuolin vieressä lattialla. Ne olivat hänen omat vaatteensa. Kenkiä lukuun ottamatta siinä oli kaikki. Hän arveli heidän avanneen ja hajottaneen kengät kipinää etsiessään. Niin hän ainakin itse olisi tehnyt. Luultavasti hän olisi tehnyt paljon muutakin, mukaan lukien samat kiduttamiset, jos hän olisi heidän sijassaan. Hän veti vaatteet päälleen. Peseytymisen jälkeen puhtaat vaatteet tuntuivat jotenkin omituisilta. Tuntui ensin hyvältä ja sitten hän oli yllättäen varma, että ne olivat tehneet jotain, sillä vaatteet eivät enää olleet hänen pesemiään. Hänestä tuntui, että ne olivat myrkyttäneet hänen vaatteensa. Tai vähintään istuttaneet niihin syöpäläisiä. Yhtäkkiä siellä täällä ihossa alkoi tuntua kutinaa. Vaikka järjen ääni kuiskailikin, että miksi he tappaisivat hänet sillä tavoin; he olisivat saaneet hänet hengiltä jo paljon aiemmin. He olivat pikemminkin pyrkineet pitämään hänet kaikesta pieksämisestä huolimatta hengissä ja tajuissaan.

Saatuaan vaatteet päällensä hän kumartui lautasen puoleen ja työnsi sormensa siinä olevan kaurapuuron näköisen aineen reunaan. Puuro oli vielä hieman lämmintä. Hän poimi lusikan tuolilta ja otti samalla lautasen vasempaan käteensä. Ensimmäisten lusikallisten jälkeen hän ahmi lautasen tyhjäksi ja hetken epäröityään hän myös nuoli lautasen huolellisesti. Siitä huolimatta hänellä oli edelleen nälkä, kun hän laski lautasen alas tuolille. Tuolin pinnan maali oli kulunut pois ja hän huomasi katselevansa sen syitä pitkään. Hän nosti katseensa, vilkaisi ympäri selliä ja meni sitten ovelle ja löi siihen kolmesti kämmenellään. Siitä lähti kumea metallinen ääni, joka tuntui kaikuvan sen takana olevassa käytävässä.

Kaikesta päättäväisyydestään huolimatta hän säpsähti taaksepäin, kun avain hetken kuluttua rasahti lukossa.

Luku 14

Näkymä Pohjoisen Riddarholmenin sataman yli oli jäätävä. Koillistuuli työnsi talvipäivän yli lumista tuiskua, joka leijaili jäälakeuden yllä. Joakim näki juuri ja juuri salmen toisella puolella olevan Tukholman vanhan kaupungintalon. Sitä käytettiin kuulemma nykyisin sairaalana.

Joakim näki, miten tuulen ikkunaan heittämä lumi suli ja valui hiljakseen alaspäin iltapäivän tummuvaa taivasta vasten. Hän kuuli, miten tuuli puhalteli pitkin rakenteita.

Hän seisoi Vanhan Huutokauppakamarin katolle rakennetulla katetulla lasitetulla terassilla. Hän tiesi, että se oli rakennettu paikalleen viime vuosien aikana. Ennen pysähdystä sitä ei ollut näkynyt. Eikä hän ollut edes missään vaiheessa kuullut suunnitelmia sellaisen tekemisestä. Rakennus oli kuitenkin valtion suojelukohde ja siitä olisi varmasti keskusteltu vuosi jos toinenkin, kuten heidän takanaan keskeneräiseksi puretun Slussenin tapauksessa oli käynyt.

Katon ylle oli rakennettu kokonaan uusi kerros. Terassin lasiseinät ulottuivat katon taitteesta lattiaan asti. Paksut monikerroksiset keskeltä lämmitettävät ruudut oli pultattu kiinni teräksisen näköisiin mustiksi maalattuihin kehyksiin. Katto oli seinien toisinto. Teräskehysten musta verkosto jatkui seinästä katon yli toiseen seinään symmetrisenä. Joakim seurasi katseellaan kehystä kääntäen katseensa ylös.

– Vaikuttavaa, eikö?

– No on, Joakim vastasi kääntämättä katsettaan. Hän oli päättänyt nauttia hiljaisuudesta, rauhallisuudesta, täydestä vatsasta ja puhtaista vaatteista niin pitkään kuin oli käytännössä mahdollista. – Minä vain ihmettelin.

– Niin? Salin toisessa päässä tuolillaan istunut mies nousi ylös ja käveli lähemmäs. Hänen askelensa erottuivat selvästi kantojen osuessa terävän ja kuivan kuuloisina parkettilattiaan.

– Niin sitä vain, että mistä ihmeestä te saatte kaiken tämän energian?

– Energian? Ai sinä tarkoitat sähköjä? Niinkö?

– Niin. Kun eihän mikään oikein toimi enää.

– Et ole sattunut kuulemaan vesivoimasta?

– Olen.

– No sitä me käytämme. Aurinkokennojen ja tuulimyllyjen lisäksi tietenkin.

– Ai niin, Slussen, Joakim sanoi ja kääntyi miestä kohden, joka nyökkäsi hymyillen aidon, lämpimän oloista hymyä.

– Niin juuri. Slussen. Onneksemme sähköjohdot tai muuntajat itsessään ovat todella helposti mekaanisesti ja analogisesti hallittavissa. Pitää vain osata poistaa digitaaliset ohjaimet ja muu turha pois tieltä

Joakim nyökkäsi. Se kävi laatuun. Ja se selitti suurimman osan hänen täällä näkemästään. Mutta ei tietenkään kaikkea.

– Entäs Drottningholm? Mistä ne saavat virtansa?

– No siinähän se Mälaren laskee samalla tavoin kuin täällä. Näin ainakin meidän vakoojamme ovat kertoneet.

– Niin se taitaa tehdä. Siinä Kärsön ja Drottningholmin välisessä salmessa on yleensä jää sulana.

– Niin on. Kuule Jocke? Saanhan sanoa sinua Jockeksi?

– Ilman muuta.

– Minä olen todella pahoillani, että mieheni sillä tavoin innostuivat. Mutta me todella luulimme, että sinulla olisi kipinä. Kaikki luotettavimmat tiedonantajamme ovat antaneet meille sitä samaa tietoa jo vaikka miten kauan.

– Se on kyllä jokin väärinkäsitys, Joakim sanoi. – Ei minulla ole mitään kipinää. Minä olen itse asiassa pitänyt koko kipinää huhupuheena ja urbaanina legendana.

– Minäkin olen alkanut yhä enemmän ja enemmän kallistumaan sille kannalle. Emme me ainakaan löydä sitä mistään. Mutta kuten sanottua, olen pahoillani. Miehet eivät kehdanneet enää kohdata sinua kaiken jälkeen.

Joakim nyökkäsi. Hän ymmärsi kyllä. Hän mietti hetken ja katseli edessään seisovaa miestä, jonka rento vaatetus oli kaikkea muuta kuin johtoasemaa korostava, toisin kuin niillä häntä kuulustelleilla miehillä. Hänen edessään seisova mies katsoi häntä murheellisin, maailmaa nähneen ja sen murtamin sinisin silmin ja hymyili samalla. Hänen suussaan olevat kellertävät hampaat olivat vasemmalta puolelta hieman muita tummempia. Joakim arveli miehen tupakoitsijaksi. Se jos mikä olisi ollut outoa vielä silloin kun nuuskaa oli. Nyt, kun nikotiinia saatiin vain satunnaisina toimituksina kun laivat kesäisin tulivat satamaan, ihmiset kasvattivat omia tupakoitaan ja polttivat niitä. Joakim huokaisi ja katsoi miestä silmiin.

– Eihän sille mitään enää voi. Mutta minä olen siis nyt vapaa?

– Niin olet. Olet vapaa joko poistumaan, tai sitten voit myös jäädä.

– Jäädä?

– Niin. Meillä olisi käyttöä kaltaisellesi miehelle.

– Miten niin kaltaiselleni?

– No ensinnäkin sinä osaat tehdä asioita käsilläsi ja toisekseen sinä kestit kuulusteluissa murtumatta pitempään kuin ne tavalliset kuusi tuntia. Me voisimme tarvita sinua.

– En minä oikein tiedä…

– Niin. Kidutus on sinulla vielä muistissa. Mutta mieti asiaa. Minulla olisi sinulle tarjottavana Djurgårdenin riistanvartijan hommat. Metsästystä ja sen sellaista sekä eläinkannasta huolehtimista ja sen vartioimista.

– Kuulostaa kyllä hyvältä, Joakim sanoi ja katseli itään, mutta ei tietenkään nähnyt Djurgårdeniin asti. – Mutta en minä silti taida.

– Enhän minä tietenkään voi sinua pakottaa, mutta Jocke.

– Niin?

– Mieti sitä, muuta ei tarvitse. Päätä mitä haluat, mikään ei tietenkään ole pakko. Voit lähteä tai jäädä, olet tietenkin täysin vapaa. Voit myös palata milloin tahansa. Tämä on lupaus.

– No minä mietin, Jocke sanoi. Tarjous kuulosti oikeasti todella hyvältä. Hän saisi oman alueen ja omat riistamaansa, mistä hän voisi pitää huolta. Hän huokaisi. – Mutta en minä voi tänne silti jäädä, kai sinä ymmärrät. En ainakaan nyt.

– Niin, minä ymmärrän. Olen antanut miehilleni käskyn pakata sinun tavarasi ja antaa sinulle yhden mönkijöistämme. Saat ajaa sen Nockebyhyn asti ja jättää sen sinne.

Joakim nyökkäsi jälleen. Häntä ei kyllä hirvittävän paljoa kiinnostanut ajaa mitään mönkijää minnekään Nockebyhoviin asti. Hän pohti, jos jättäisi sen jonnekin Äpplevikenin tai Alvikin liepeille ja kävelisi Nockebyn alueen ohi ja jatkaisi kohti pohjoista jalan.

– Ei teillä suksia ole?

– Ei, mutta lumikengät sinä kyllä saat.

– Kiitos! Edelliset menivätkin rikki. Itsetehdyt, jotkut liitoksista eivät pitäneet.

– No nämä on tehty rautaputkesta ja liinoista. Tehdasvalmistetta.

He keskustelivat vielä hetken niitä näitä ja Joakimista tuntui koko ajan siltä, kuin häntä olisi kuulusteltu ja tarkkailtu edelleen. Hän tuli siihen tulokseen, että se oli vain pelkkää kidutuksen aikaansaamaa epäluottamusta, mutta ei silti päässyt ajatuksesta eroon. Sitten sisään tuli kaksi suhteellisen isokokoista, lihaksikasta vanhempaa miestä, jotka lähtivät näyttämään Joakimille tietä ulos. Heidän kulkiessaan peräkkäin talon kapeissa käytävissä matkallaan alas hänestä tuntui kuin joku kävelisi hänen takanaan, mutta aina hänen kääntyessään katsomaan, käytävä oli tyhjä ja hän kuuli vain omien ja toisten miesten askelten kaiun vaaleista betoniseinistä.

He tulivat ulos, sisäpihalle, missä punainen mönkijä seisoi lämmittimen alla. Sen kylkeä vasten nojasi hänen rinkkansa ja sen taakkatelineelle oli kiinnitetty lumikengät. Hän käveli mönkijän luokse ja nosti rinkan maasta. Se tuntui aivan yhtä painavalta kuin ennenkin. Mistään ei nähnyt, että se oli leikelty palasiksi. Ilmeisesti ne olivat löytäneet täysin samanlaisen rikki menneen tilalle. Hän nosti rinkan taakkatelineelle ja sitoi sen liinoilla kiinni lumikenkien päälle. Hänen koittaessaan liinojen pitävyyttä toinen lumikenkä kolisi telineen mustaa metallia vasten päästäen muutaman korkean kilahduksen. Joakim istui kuskinpenkille, joka tuntui lämpimältä. Hän veti piponsa tiukemmin päähän ja laittoi ohjaustangon vasemmassa sarvessa roikkuvat laskettelulasit kasvoilleen. Kaikki näytti kellertävältä niiden läpi katsottuna. Hän vilkaisi häntä opastaneita miehiä ja heilautti heille kättään samalla kun väänsi moottorin käyntiin. Vaivautumatta kääntymään sen enempiä hän käänsi mönkijän sutien ympäri ja ohjasi Huutokauppakamarin ja Wrangelin palatsin välistä kohti lumituiskuista järvenselkää. Laiturin reunan lähestyessä hän kaasutti vielä vähän lisää ja huusi kovaa ennen kuin mönkijä hyppäsi laiturilta kohti jäätä. Ennen tömähdystä hän ehti toivoa, että siinä kohden ei olisi liikaa virtauksia ja että jää olisi tarpeeksi paksu. Se oli. Hän kaasutti poispäin Riddarholmenista ja toivoi, että ei ikinä joutuisi palaamaan takaisin sinne.

Luku 15

Joakim hidasti heti Tranebergin sillan jälkeen ja kääntyi luiskasta alas vasemmalle. Liikennettä ei enää ollut, joten vastaantulevien kaistalla ajaminen oli riskitöntä. Lunta oli niin paljon, että tiellä ajaakseen olisi joka tapauksessa tarvinnut jonkinlaisen maastoajoneuvon. Kuten hänen mönkijänsä. Tai siis niiden keskustan mulkkujen, hän ajatteli.
Ajettuaan liuskaa alas hän kääntyi sillan alitettuaan oikealle ja ajoi rantaan päin vievälle tielle. Hän olisi voinut ajaa suorinta tietä takaisin Nockebyhoviin, mutta hän halusi mieluummin jättää mönkijän tänne, Alvikiin ja kävellä loppumatkan. Hän voisi aina palata hakemaan ajoneuvon. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänestä tuntui siltä, että hän ei halunnut Nockebyhovilaisten näkevän hänen palaavan ollenkaan. Saati sitten, että olisi näyttänyt heille saaneensa mönkijän. Itse asiassa sen selkään puukotuksen jälkeen häntä ei kiinnostanut nähdä yhtäkään niistä mulkuista. Rocky hänen piti vain löytää. Ja koiran etsiminen kävisi helpommin jalan kuin mönkijällä. Mikäli Rocky noudattaisi vanhoja tapojaan, se väistelisi ajoneuvoilla ajavia ihmisiä viimeiseen asti.
Päästyään lähemmäs rantaa hän huomasi, että koko sillan alus oli tukkeutunut. Tai tukittu. Luultavasti jälkimmäistä. Silta oli selkeä rajapaikka sekä kaupungista tuleville, että myös Bromman ja Alvikin välissä. Oli vain luonnollista, että Nockebyhovin tai Bromman porukka oli halunnut pystyttää barrikadin sillan alle varmistaakseen, että sitä kautta kukaan ei kulkisi. Joakim pysäytti mönkijänsä ja kirosi.
Hän rullasi muutaman kymmenen metriä eteenpäin ja pysäytti sitten. Barrikadi oli rakennettu betoniporsaista ja niiden päälle summittaisen näköisesti pinotuista autoista. Joakim oli täysin varma siitä, että niiden yli kiipeäminen vain romahduttaisi koko kasan ja hälyttäisi mahdolliset vartijat. Ahatus vartijoista pälkähti hänen päähänsä vasta nyt ja hän sammutti moottorin saman tien. Hän astui alas mönkijän selästä ja vaihtoi sen vapaalle ennen kuin työnsi sen edessä betoniporsaan päällä törröttävän vanhan Volvo 245:n ruskean perän taakse. Onneksi sentään sataa lunta, hän ajatteli. Luulisi ainakin, että mönkijä peittyy sillä tavoin paremmin.
Hän seisoi hetken paikallaan ja kuunteli. Tuuli puhalsi sillan rakenteissa ja pöllytti lunta hänen kasvoilleen. Hän muisti, miten oli edellisenä kesänä kironnut kohtuuttoman pitkiä kuumia jaksoja ja toivonut jotain viileämpää. Nyt hän olisi ihan mielellään ottanut ne helteet takaisin. Tai ainakin olisi voinut olla tuulematta. Riisuttuaan kypärän hän oli jättänyt suojalasit päähänsä ja vetänyt kaulaliinan nenään kiinni, mutta siitä huolimatta tuuli tuntui onnistuvan työntymään jostain välistä vaatteiden alle ja tuomaan kylmiä ja pistäviä lumikiteitä mukanaan. Tuulen huminan ja lumen rohinan lisäksi hän ei kuullut mitään.
Hän odotti vielä minuutin verran. Hän laski ajan hengittämällä syvään ja rauhallisesti kolmeenkymmeneen. Saattoi olla, että aikaa kesti pitempään kuin minuutti, mutta ainakaan hän ei kuullut tai nähnyt mitään hälyttävää. Hän astui takaisin mönkijän luo ja nosti rinkkansa. Se tuntui yllättävän painavalta.
Hän tiesi, että siellä ei ollut mitään ylimääräistä. Hän oli pysähtynyt Kungsholmenin Rålambshovsparkeniin päästyään ja purkanut rinkan. Kaikki hänen tavaransa olivat olleet tallella ja vielä kaiken lisäksi ehjinä. Hän oli ihmetellyt asiaa ja pakannut tavarat yksi kerrallaan tiiviisti rinkkaan. Kai se tuntui niin painavalta siksi, että hän ei ollut syönyt eikä nukkunut vähään aikaan kunnolla sen lisäksi, että hän ei ollut nyt kantanut rinkkaa muutamaan päivään. Hän kiepautti rinkan selkäänsä ja lähti kävelemään autokasan vasenta puolta kohti rantaa.
Sillan alla oli betonisia pystypalkkeja ennen toiselle puolelle lahtea ulottuvia kaaria, jotka alkoivat siitä mihin ranta loppui ja vesi alkoi. Barrikadi oli rakennettu hyvin. Se ulottui koko sillan alapuolisen matkan sen toisen päädyn kallioseinämästä viimeiseen betoniseen pystypalkkiin asti, estäen pääsyn kaaren takana olevalle alavammalle betonikaarelle. Joakim ei uskonut löytävänsä mitään keinoa päästä toiselle puolelle.
Hän hoippui rinkka selässään rantaa kohti yrittäen löytää aukon pinotuissa autoissa. Tuuli puhalsi kaiken aikaa voimakkaasti takavasemmalta ja heilautti autoja silloin tällöin. Joakim huomasi toivovansa, että autot oli oikeasti pinottu niin hyvin kuin mitä se päältä päin näytti. Että yksikään niistä ei tippuisi hänen niskaansa.
Päästyään rantaan asti hän pysähtyi ja nojasi kätensä oikealla puolellaan olevaan betoipalkkiin ja kurkisti sen ohi. Matka kaarelle ei ollut pitkä, eikä se näyttänyt mahdottomalta hypätä. Ilman rinkkaa ja hyvässä kunnossa hän muistutti itselleen. Hän seisoi ja katseli hetken maastoa ja vilkaisi barrikadia oikealla puolellaan. Tämä olisi se viimeinen vaihtoehto, hän ajatteli. Jos mikään muu ei kävisi, niin hän hyppäisi tätä kautta ja menisi sillan ali kaaria myöten. Hän olisi tietenkin voinut ottaa ,mönkijänsä ja ajaa posottaa suoraan Alvikin ohi ja Äppelvikenin kautta Nockebyhoviin, mutta jokin varoitti häntä tekemästä niin ja hän oli tottunut kuuntelemaan vaistoaan. Tähän asti hän olikin onnistunut pysyttelemään hengissä.
Joakim huokaisi ja kääntyi ympäri. Hän lähti seuraamaan barrikadia takaisin poispäin rannasta. Tuuli vonkui ja nyt sen puhaltama lumi osui suoraan hänen kasvojensa oikeaan puoleen ja hän joutui kulkemaan oikea kylki tuulta vasten ja katselemaan maahan hieman vasemmalle kävellessään eteenpäin. Ilman sitä polku olisi jäänyt häneltä huomaamatta.
Vähällä se oli nytkin. Hän sivuutti jäljet ensin ja astui vielä pari vaivalloista askelta ennen kun pysähtyi. Sitten hän käänsi selkänsä tuulelle ja kääntyi takaisin katsomaan mitä oli nähnyt. Betoniporsaiden viereen kertyneessä hangessa näkyi selvästi eläinten jäljet. Hän ei ollut varma olivatko ne ketun, kauriin vai kenties suden jäljet, eikä sillä ollut väliäkään. Ihmisen jäljet ne eivät kuitenkaan olleet. Ne eivät kulkeneet barrikadin viertä, vaan suoraan sitä kohti.
Joakim kumartui entisestäänja koetti pysytellä lumen ja jälkien välissä niin, että tuisku ei peittäisi niitä. Hän seurasi jälkiä, kunnes hänen päänsä osui barrikadiin pinotun pakettiauton perään. Hän nousi ylös ja siinä polku oli. Hän näki selvästi autojen välistä toiselle puolelle. Hän ihmetteli, mikä oli saanut sen syntymään ja miksi sitä ei ollut huomattu.
Polku ei ollut suuri. Se näytti olevan noin puolisen metriä leveä ja paikoin melkein metrin korkuinen. Eihän se nyt käytännössä mikään polku ollut. Barrikadiin pinottujen autojen väliin jäänyt väylä, joka oli hiljakseen täyttynyt pohjaltaan lumesta ja jota eläimet oilvat käyttäneet kulkiessaan Kristinebergin puolelta Alvikin puolelle. Vaikka ihmiset olisivatkin kiertäneet esteen, eläimet menivät aina sieltä, missä oli lyhyin ja nopein reitti.
Joakim riisui rinkan selästään ja työnsi sen käytävään edellään. Se mahtui, juuri ja juuri pituussuunnassa. Pystyssä tai poikittain sitä olisi ollut turha lähteä survomaan minnekään. Hän työnsi rinkkaa vielä vähän eteenpäin ennen kuin nousi itse autojen väliin. Hän pysähtyi.
Tuuli puhalsi edelleen hänen selkänsä takaa. Nyt se oli löytänyt tien jo hänen niskaansa ja tunki kirveleviä kiteitään kaulaliinan ja villapaidan alle, mutta hän ei jäänyt sene enempää miettimään koko asiaa.
Ulospäin kiinteältä ja jykevältä tuntunut barrikadi huojui sieltä täältä tuulen puhaltaessa vonkuen autojen välistä. Joakim huomasi toivovansa, että barrikadin tekijät olisivat tehneet työnsä hyvin. Hän työnsi rinkkaa edessään metrin verran eteenpäin ja konttasi itse perässä. Sen jälkeen hän työnsi rinkkaa jälleen ja seurasi perässä.
Betoniporsaiden välit olivat täyttyneet lumesta ja hän huomasi käsiensä uppoavan ranteita myöten. Polvet alkoivat myös tuntua kosteilta. Hän katsoi alas, mutta siellä oli vain eläinten jälkiä lumessa. Ylhäälä narahti ja hän tunsi oikealla puolellaan olevan auton huojahtavan hieman. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa, että autoissa saattaisi olla aseistettuja miehiä valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tai romahduttamaan barrikadin hänen niskaansa. Hän psyähtyi.
Hengitettyään hiljakseen muutaman kerran hän vilkaisi taakseen. Hän oli jo kulkenut melkein kolmanneksen koko matkasta ja käytävä tuntui entistä pimeämmältä. Häntä pelotti, että kaikki romahtaisi hänen niskaansa hetkenä minä hyvänsä tai että joku seuraisi häntä. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen, mutta ei nähnyt mitään. Hän toivoi jättäneensä mönkijän tarpeeksi hyvään piiloon samalla kun tajusi, että ei ollut peittänyt omia jälkiään millään. Hänet olisi verrattain helppo löytää. Ei tarvinnut kuin tulla paikalle ennen kuin lumi peitti hänen jälkensä. Hän puri hampaansa yhteen ja työnsi rinkkaa eteenpäin.
Polvet olivat jo täysin märät. Hänen hakkaamisesta arat lihaksensa kuumottivat mustelmien kohdalta ja häntä heikotti hieman. Lihakset olivat väsyneet. Hän nosti rinkkaa vähän ja työnsi sitä eteenpäin. Hän konttasi perässä. Autojen väliin muodostunut luola pimeni sitä mukaa kun hän pääsi eteenpäin. Alkoi tulla ilta. Joakim huomasi palelevansa. Hän kiristi tahtia.
Päästyään luolan toiseen päähän hän pysähtyi. Hän oli hengästynyt ja vilkaisi taakseen. Siellä ei tietenkään ollut ketään. Tuuli ei ollut enää tuntunut puolen välin jälkeen juuri ollenkaan. Sen lisäksi, että hänen jalkansa ja kätensä palelivat lumessa rämpimisestä, lihaksia kivisti ja hän oli kauttaaltaan hiessä. Näin talvella se ei ollut mikään toivottava olotila. Hän kaivoi vesipullonsa rinkan sivutaskusta ja joi viimeiset tilkat. Hän avasi korkin kokonaan ja työnsi pulloon lunta, sulki korkin ja työnsi pullon alimman paitansa alle. Sen lisäksi, että tällä tavoin lumi sulaisi, se myös auttaisi häntä hieman jäähtymään.
Joakim nojasi käsiään hetkeksi rinkan päälle, ennen kuin työnsi sen aukosta ulos. Se tipahti humpsahtaen barrikadin toisella puolella olevaan hankeen. Hän odotti hetken. Mitään ei kuulunut. Ulkona alkoi olla jo todella pimeää. Hän oli odottanut, että joku olisi ansoittanut luolan tämän pään, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut huomannut eläinten kulkevan tätä kautta. Tai sitten he itsekin käyttivät tätä kulkuväylää niin usein, että sen ansoittaminen olisi vaatinut liikaa töitä.
Niin tai näin, Joakim pudottautui luolasta rinkkansa päälle ja astui sen jälkeen syrjään. Polvien niveliä ja selkää kivisti. Hän venytteli hetken ja katsoi sitten ympärilleen. Sillan kupeessa oleva tie näkyi hämärässä vaaleana kaistaleena sitä reunustavien tummien puiden välissä. Kauempana olevat tyhjän näköiset kerrostalot näkyivät hämärinä ja tummina pimenevää iltataivasta vasten. Hän kumartui, venytteli vielä muutaman kerran, veti rinkan selkäänsä ja lähti sitten kävelemään tien laitaa kohti kerrostaloja.

Luku 16

Hän säpsähti hereille ja katseli kattoon. Siinä oleva halkeama oli pieni eikä johtanut mihinkään. Kuultuaan äänen nyt uudestaan hän käänsi katseensa nurkkaa kohden ja kirosi mielessään, että oli makuupussin sisällä.

Nurkassa istui rotta ja pureskeli häneltä jääneitä ruoantähteitä. Se oli laihan ja takkuisen näköinen. Luultavasti ihmisten lähtö oli aiheuttanut sen, että niillä ei ollut ruokaa. Hän mietti, miten saisi sen otettua kiinni. Hänellä oli edelleen nälkä ja viimeiset ruoantähteet menivät rotan suuhun.

Sitten rotta pysähtyi ja tuntui katsovan suoraan häneen. Joakim tajusi, että hän oli kasvoja lukuun ottamatta täysin makuupussin sisällä ja ryhtyi avaamaan vetoketjua samalla kun rotta liikahti häntä kohti. Hän yritti kääntää kasvonsa makuupussin sisään ja onnistuikin siinä puolittain samalla kun veti vetoketjua auki. Hän tunsi, miten rotan kevyt paino osui hänen jalalleen ja sitten kuului pieni kahahdus sen loikatessa makuupussilta eteenpäin. Sitten ei tuntunut mitään.

Hän nousi istumaan ja avasi makuupussin kokonaan. Oli hämärää. Hän näki kuitenkin, että rotta ei ollut huoneessa. Luultavasti se oli juossut jonnekin toisaalle asuntoon tai sitten rappukäytävään asti. Hän katsoi kelloaan, jonka oli eilisen päivän aikana muistanut vetää ja asettaa aikaan mukanaan kantamansa almanakan auringonlaskun mukaan. Se saattoi heittää muutaman minuutin, jopa puolikin tuntia, mutta ei sen enempää. Fosforiset viisarit hohtivat himmeästi. Kello oli puoli seitsemän aamulla ja ulkona oli vielä täysin pimeää ja hiljaista.

Hän nousi ylös ja rullasi makuupussin takaisin pussiin ja työnsi sen rinkkaansa kaivellen etutaskua vielä kerran toivoen löytävänsä sieltä jotain syötävää. Sitä ei ollut. Hän poimi lattialle kaatuneen vesipullon ja avasi sen ja otti pitkän hörpyn ennen kuin sulki sen jälleen ja veti kengät jalkaansa. Hänen hengityksensä huurusi sakean oloisena miltei liikkumattomassa sisäilmassa. Nenä tuntui kylmältä.

Hän seisoi ikkunan edessä katsomassa ulos järvelle pitäen oikeaa jalkaa koholla patterin päällä ja solmi kengännauhojaan. Ikkunan alaosa oli huurteinen ja hän näki ulos vasta saatuaan molemmat kengännauhat solmituksi ja suoristaessaan itsensä. Ulkona ei näkynyt mitään. Puiden tummia hahmoja järven vaaleampaa jäätä vasten. Keskustan suunnasta kajasti heikko valonkajo.

Kolminkertaisesta vaatekerrasta huolimatta hänellä oli kylmä. Se johtui siitä, että hän oli nukkunut vaatteet päällä. Makuupussissa olisi tarjennut ilman päällysvaatteitakin, mutta hän oli kaiken pieksämisen ja karkuun yrittämisen jälkeen ollut niin väsynyt, että ei ollut jaksanut riisua muuta kuin kengät, pipon ja kaulaliinan. Hän teki muutaman kyykistymisliikkeen ja heilutteli itseään hieman saadakseen verensä kiertämään ennen kuin käveli takaisin rinkalle ja otti piponsa ja kaulaliinansa sen ylätaskusta ja puki ne päällensä. Hänen olisi aivan sama lähteä etsimään ruokaa, kun kerran oli jo hereillä.

Hän kantoi rinkkansa eteiskäytävään ja pysähtyi kuuntelemaan. Ei mitään. Edes tuulen huminaa ei kuulunut. Hän pidätti hengitystään ja oli kuulevinaan jotain, mutta tarkemmin kuunneltuaan hän ei kuitenkaan kuullut mitään. Hän päästi hengityksensä vapaaksi ja veti uudelleen ilmaa keuhkoihinsa. Ääni kaikui eteisen valkeilla seinillä ja rappukäytävän kautta suunnattoman suurena. Kuin joku olisi huokaillut pitkin taloa.

Jocke kääntyi ympäri ja meni keittiöön. Keittiön keskellä oli metallijalkainen Ikean pöytä, jonka pinta oli harmaan pölyn peitossa. Keskellä pöytää oli rikkoutuneen lasin pohja. Siinä oli jotain samettimaisen näköistä tummaa ainetta. Hän arveli sen olevan hometta, mutta ei katsonut sen tarkemmin.

Hämärässä keittiön kaapit näyttivät harmailta. Niiden ovista osa oli auki ja jotkut puuttuivat. Hyllyillä ei ollut mitään. Hän napsautti kokeeksi liesituulettimen kuvussa olevaa katkaisijaa, mutta se ei herännyt henkiin sen enempää kuin hanakaan. Hän sulki hanan jälleen. Ja mietti vielä hetken aikaa sulkemisen jälkeen, oliko hän kääntänyt sitä oikeaan suuntaan sulkeakseen sen. Myötäpäivään kai ne suljettiin. Hän ei ollut enää varma. Nälän lisäksi kidutuksen ja pieksämisen aikaansaama epävarmuus sai hänet tuntemaan itsensä varjokuvaksi, hauraaksi kuin posliinimaljakko vapaassa pudotuksessa. Ajatus tuntui pahalta ja hän avasi pölyisen tiskipöydän alla olevan kaapin. Roska-astiassa ei ollut mitään. Rotta oli kyyryssä kaapin peränurkkaa vasten.

Joakim katseli sitä hetken ja näki miten se pelkäsi. Hän luuli tietävänsä miltä siitä tuntui nyt. Kun joku outo, kummallinen, itseään selvästi vahvempi seisoi ovensuussa ja katseli häntä. Hän sulki oven hitaasti, mutta jätti sen raolleen. Rotta pääsisi luultavasti karkuun muutakin tietä, mutta hän ei halunnut sulkea sitä umpikujaan. Ajatus lukkojen takana olemisesta tuntui hänestä itsestäänkin pahalta ja hän mietti jälleen, oliko ollut täysin viisasta tulla tänne. Olisi varmasti ollut parempi leiriytyä taivasalle, vaikka sillä tavoin olisikin ollut enemmän alttiina muille mahdollisille kulkijoille tai seuraajille.

Hän kurkisti vielä kerran lavuaariin, joka oli kuiva ja täynnä käpristyneitä hyönteisiä. Kuivia torakoita, hämähäkkejä ja joitain outoja otuksia, joita hän ei tunnistanut. Ne kaikki näyttivät imetyn kuiviin jo aikapäivää sitten. Hän puhalsi lavuaariin hiljaa ja perääntyi sitten askeleen verran taaksepäin. Hyönteiset heilahtivat kuivan oloisesti vähän mutta sen jälkeen mikään ei näyttänyt liikkuvan. Hän kääntyi ja käveli takaisin eteiseen ja nosti rinkan selkäänsä.

Hän otti mailansa ovensuusta ja mietti vasta nyt, että oli ollut hullu, kun oli jättänyt sen siihen, eikä ottanut sitä mukaansa. Hän oli ollut niin sekaisin, että järkevä ajattelu ei ollut tullut kysymykseenkään. Kuka tahansa ovesta sisään tullut olisi voinut ottaa sen käsiinsä ja tappaa hänet sillä.

Joakim työnsi oven hitaasti auki ja kuunteli hetken ennen kuin astui käytävään. Tuuli humisi jossain kauempana alhaalla. Se puhalsi sisään alaoven rikotuista laseista ja hän tunsi sen kasvoillaan. Käytävään päästyään hän hamusi vaistomaisesti oikealle puolelleen sytyttääkseen valot, mutta tajusi sitten ajatuksensa järjettömyyden. Sähköt olivat takuulla poikki edelleen. Hän astui askeleen oikealle ja päästi oven sulkeutumaan. Se jäi hetkeksi hakkaamaan karmia vasten, kunnes rauhoittui. Hän kuuli, miten alhaalta tuleva ilmavirta vihelsi oven tiivisteiden välistä sisään asuntoon.

Ovessa ei ollut lukkoa. Yhdessäkään ovessa ei ollut. Joko ne oli revitty irti, trai kuten tässä tapauksessa, ruuvattu siististi pois. Joakim ei muistanut, oliko joku yksittäinen seikka saanut hänet tulemaan juuri tähän asuntoon, vai oliko hän valinnut sen vain umpimähkään. Luultavasti oven siisteys oli vaikuttanut paikan valintaan. Tänne hän ei kuitenkaan aikonut enää jäädä.

Hän nojasi rinkkaa selässään seinää vasten ja kuunteli edelleen. Vain vasemmalla puolella olevan oven tiivisteiden läpi hiljaa suhiseva ilma ja hänen hengityksensä. Ei muuta. Hän lähti hitaasti kävelemään kohti käytävän vasenta reunaa pitäen keskellä käytävää olevasta kaiteesta kiinni. Hän tunsi, miten kaide huojui hieman hänen käsiensä alla. Ilmeisesti se ei ollut kunnolla kiinni koko matkaltaan. Hän toivoi portaiden kestävän matkan alas asti.

Päästyään kaiteen päähän hän vilkaisi taakseen. Siellä oli vain pimeä käytävä. Portaiden vierestä ylös katsoessa näkyi jotain valoa. Ei paljoa, mutta juuri sen verran, että hän saattoi päätellä ylimmässä kerroksessa olevan kattoikkunan. Tai sitten siellä oli ovi auki, hän ajatteli.

Hän katsoi kaiteen ja portaiden välistä alaspäin, missä hitaasti nouseva päivä valaisi rappukäytävän alinta kerrosta. Sinne oli kolmen kerroksen matka.

Ensimmäinen kerros alaspäin oli helppo. Hän käveli portaat alas ja kääntyi oikealle niiden loppuessa pitäen koko ajan tiukasti kaiteesta kiinni. Hän mietti, ottaisiko taskulampun rinkastaan, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että näkisi aivan hyvin ilman sitäkin. Tosiasiassa hän ei nähnyt mitään.

Kaiteen päässä hän vilkaisi ylös. Sama valo ylhäällä. Vilkaisu alas, kahden kerroksen päähän. Alakäytävällä oleva valo näytti kirkkaammalta. Sitten hän kuuli äänen. Oli kuin joku olisi paiskannut oven kiinni. Ääni kaikui rappukäytävässä ja hänestä tuntui, kuin kaide olisi heilahtanut. Hän vilkaisi ylös. Kaiteiden välissä olevan valon halki näytti kulkevan varjo. Se riitti hänelle.

Hän tarttui kaiteeseen ja juoksi portaat kolme askelmaa kerrallaan alas asti ottaen viimeisen askelman liian pitkänä ja kaatui lattialle, joka tuntui tulleen pari askelmaa liian aikaisin. Vasen jalka taipui hänen alleen. Rinkan paino työnsi häntä sekä eteen- että alaspäin, eikä hän ehtinyt nostaa käsiään ennen kuin kolautti otsansa suoraan käytävän peräseinällä olevaan oveen, joka loksahti ja pamahti kiinni.

Hän nousi nopeasti ylös ja tunnusteli kasvojaan. Silmissä tanssivat omituiset eriväriset pienet pisteet. Mistään ei kuitenkaan tuntunut tulevan verta. Hän astui askeleen eteenpäin ja heilutti vasemmassa kädessä edelleen olevaa mailaa edessään. Se kolahti kaiteeseen. Ääni tuntui kaikuvan kumeana rappukäytävässä. Hän astui toisen askeleen pitäen mailaa edelleen kiinni kaiteessa ja tarttui oikealla kädellään siihen ennen kuin nosti mailansa eteensä. Nyt hän näki jo portaikon ääriviivatkin edessään. Ylhäällä kolahteli edelleen ja hän tunsi, miten kaide huojui edelleen hänen kätensä alla. Hän juoksi ulos niin kovaa kuin pääsi.

Seistyään ulkona talon nurkan takana varttitunnin verran maila lyöntivalmiina hän tuli siihen tulokseen, että oli kuvitellut kaiken. Että kaikki ne äänet olivat vain kuvittelua. Että tuuli oli paiskonut ylimmän kerroksen ovea ja että hän oli itse saanut aikaan kaiken sen muun melun ja liikkeen panikoidessaan suotta. Hän ei silti mennyt katsomaan.

Hän nosti rinkan selkäänsä ja kääntyi maila kädessään kulkemaan kohti Alvikin tunnelbana-asemaa seuraten lumeen tallattua polkua. Hän ehti kävellä sitä muutaman sata metriä ennen kuin ymmärsi, mitä se tarkoitti. Kahden talon välissä seistessään hän katsoi taaksepäin, mutta ei nähnyt edelleenkään ketään. Eikä hän erottanut kulkiko polku sen rapun editse, jossa hän oli juuri ollut.

Luku 17

Tuuli puhalsi lunta rannalla kinoksesta toiseen. Joakim makasi vatsallaan kyynärpäät syvällä hangessa ja yritti pitää kiikareita niin, että ne eivät tärisisi. Kuvasta oli silti vähän vaikea saada selvää. Osasyynä oli edessä oleva pensasaita, jonka takana oleva vanha pienoisgolfrata seisoi jähmettyneenä valkoisen hitaasti paikasta toiseen liikkuvan hangen alle. Toinen syy oli se, että hän oli noennut kiikareiden linssit toivoen siten välttyvänsä paljastamasta itseään. Luultavasti kukaan ei edes katsonut tännepäin, hän ajatteli ja huokaisi. Hän laski kiikarit käsiensä välissä olevalle makuualustalle ja jatkoi rannan tarkkailua paljain silmin.

Ranta oli nyt autio. Lapset olivat lähteneet sisälle jonkun vanhemman ihmisen huutaessa heitä pienoisgolfradan oikeassa laidassa olevan harmaankeltaisen lautaverhoillun talon toisesta sivuovesta. Koira ei ollut seurannut perässä. Se oli jäänyt pihalle nuuskimaan jotain ja kaivelemaan hankea yksinäisen riehakkaasti niin, että sen takajalkojen välistä viskomat lumet lensivät tuulen mukana taloa kohti. Hetkittäin hänestä näytti, kuin koira olisi kääntynyt katsomaan viskomaansa lunta kuin virnistellen. Sitten se oli lopettanut ja kadonnut radan toisella puolella olevien pensaiden halki kohti järveä ja hän oli kadottanut sen näkyvistä.

Joakim oli nyt etsinyt Rockya viimeiset kolme viikkoa. Hän ei ollut päässyt kovinkaan pitkälle Alvikista lähdettyään. Syynä oli se, että hän oli koko ajan pyrkinyt välttelemään ihmisiä ja onnistunutkin siinä. Suurin osa hänen näkeistään ihmisistä ei ollut hänen luullakseen nähnyt häntä ollenkaan. Ne, jotka olivat nähneet, olivat yleensä nähneet vain selän tai ohimenevän vilahduksen hänen luikkiessaan karkuun. Tai niin hän ainakin toivoi.

Rannalla ollut koira oli kadonnut näköpiiristä. Eikä Joakim edes ollut varma siitä, että tämä olisi ollut Rocky. Suunnilleen samanvärinen turkki tällä oli. Pitkä, schäfermäisin merkein oleva karva vain näytti jotenkin erilaiselta. Sitä paitsi tämä oli jo viides koira, jota hän tarkkaili, eikä hän edellisten pettymysten jälkeen enää osannut uskoa sen edes olevan elossa. Hän oli melko varma, että Nockebyhovilaiset olivat tappaneet sen. Mikäli niin oli, niin missään tässä ei enää ollut mitään mieltä. Hän painoi päänsä ja puhalteli hiljaa kämmeniinsä siirtäen samalla kyynärpäänsä lumihangesta makuualustan päälle. Se narahteli hiljaa hänen siirrellessä käsiään sen päällä.

Koiran kuono tuntui kylmältä poskea vasten ja hän käänsi päänsä. Se nuolaisi häntä saman tien keskelle kasvoja ja hyppäsi sitten taaksepäin jääden heiluttamaan häntäänsä pitäen peräpäätään ylempänä kuin etupäätä. Se katseli häntä alta kulmien ja urahteli. Kyllä se oli Rocky. Joakim kääntyi kokonaan sitä kohti ryhtyäkseen painimaan sen kanssa, mutta se hyppäsi hänen päälleen ennen kun hän sai itsensä tarpeeksi ylös ja painoi hänet takaisin maahan pitäen häntä paikallaan olkapäitä vasten painetuilla tassuillaan samalla kun se nuoli hänen kasvonsa. Sen henki haisi.

Hän onnistui vääntäytymään koiran alta ja retuutti sitä hetken leikillään, kunnes se haukahti muutaman kerran kumeasti ja lähti juoksemaan villejä kierroksia hänen ympärillään. Hän arveli talonväen kuulleen koiran haukkumisen ja nousi ylös piittaamatta seurauksista. Rocky juoksi hänen vierestään ja edestä ja takaa tönien häntä välillä hartioillaan ja tassuillaan samalla kun hän töni sitä myös käsillään ja huuteli sille jotain käsittämätöntä lepertelyä muistuttavaa.

Sitten koira lopetti ja heittäytyi selälleen maahan ja kieri ja kiemurteli siinä hetken aikaan ennen kuin nousi ylös ja ravisteli itseään. Jocke kutsui sitä luokseen, mutta se pysyi paikallaan. Hän tajusi vasta varmistimen napsahduksen kuultuaan, että se oli katsonut hänen ohitseen.

Mies seisoi noin viidentoista metrin päässä hänen takanaan ja piti haulikkoa kohotettuna ylöspäin vasemmalla kädellään. Hän piirtyi tarkkarajaisena takana vaaleana näkyvää taivasta vasten.

–          Terve.

–          Terve.

–          Sinunko koirasi tuo on?

–          Niin. Tai se on ollut minulla pari vuotta.

–          Mistä sinä sen löysit?

–          Se löysi minut. Kuten nytkin.

Joakim kääntyi katsomaan koiraa, joka kellotteli mistään piittaamatta kyljellään ja näytti hymyilevän hänelle. Sen punainen kieli oli kengänpohjallisen kokoinen ja roikkui sen leukojen välistä omituisena vaaleanpunaisena lätkänä. Sen suusta kohosi höyryä.

–          Mikäs mies sinä olet?

–          Minä? Olen Joakim. Joakim Virtanen.

–          Finne.

–          Juu. Tai no ihan ruotsalaisena minä olen itseäni tähän asti pitänyt. Olen syntynyt täällä.

Mies nyökkäsi ja naksautti haulikon varmistimen takaisin päälle ja taittoi sen vasemman kätensä käsikoukkuun avaten sen samalla ja ottaen panokset pois. Hän laittoi panokset vihertävän liivinsä rintataskuun.

–          Onko sinulla nälkä?

–          Minulla? On. Miten niin?

–          Meillä on vähän lihasoppaa tuolla sisällä. Jos maistuu, niin voit tulla sinne.

–          Kiitos.

–          Älä turhaan kiittele. Jos nimittäin aiot viedä koiran, niin saat luvan selittää sen lapsille.

Joakim nyökkäsi ja viittasi pensaan vieressä oleviin tavaroihinsa. Mies nyökkäsi hänelle ja siirtyi oikealla puolellaan olevaa mäntyä kohti nojaten olkansa siihen. Joakim kääntyi ympäri ja vilkaisi koiraa, joka istui viiden metrin päässä hänestä ja näytti keskittyneen täysin palliensa nuolemiseen. Hän hymähti ja kumartui rullaamaan makuualustaa.

Kumartuneena ollessaan hän oli koko ajan varma siitä, että mies tulisi ja löisi häntä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän sai makuualustan rullattua ja kiinnitti sen rinkkaansa ja nousi ylös heittäen rinkan vasemmalle olalleen. Rinkan taskussa oleva machete kolahti sen viereen kiinnitettyä mailaa vasten ja hän pysähtyi ja yritti hymyillä.

–          No minä ihmettelinkin, että eikö sinulla ole asetta.

–          Machete ja maila vain. Itsepuolustukseksi. Jousi on toisella puolella rinkkaa.

–          Jousi?

–          Jousi.

–          Taljajousi?

–          Ei kun itse tehty.

–          Joko sinä olet tavattoman taitava tai järkyttävän onnekas kun olet selviytynyt tuollaisella varustuksella tähän asti.

–          En minä ainakaan mitään osaa itsekseni pyydystää. Joten kai minä sitten olen onnekas.

Mies nyökkäsi hänelle ja lähti kulkemaan edellä kohti taloa. Rocky juoksi hänen edelleen ja kierteli heidän molempien ympäri kuono koholla. Se näytti nauravan heille. Joakim yritti sovitella askeliaan edellään kulkevan miehen tallaamiin jälkiin, mutta sai siitä huolimatta saappaansuut lumisiksi. Etuvasemmalta, kaupungin suunnasta puhaltava tuuli puhalsi teräviä kiteitä hänen kasvoilleen, mutta hän ei viitsinyt pyytää miestä pysähtymään laittaakseen huppunsa paremmin kasvojensa suojaksi. Sitä paitsi matkaa talolle ei ollut kuin noin sata metriä.

 

5 thoughts on “Kipinä

  1. Päivitysilmoitus: Mies – Luku 6 « amonpolis
  2. Päivitysilmoitus: Lähes maalissa « amonpolis

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s