Tämä on Umberto Econ vika.


Kertakaikkiaan. ketään muuta en voi syyttää. En varsinkaan itseäni, saadessani  plagiaatinomaisen älynväläyksen Tunnelbanassa lukiessani ’The Name of the Rose’ – kirjan alkusanoja.

Otin ja sain siis idean seuraavaan romaaniin. Ei tässä nyt voi kauheasti edes valittaa.

Olen Lähiö -romaania työstäessäni ja editoidessani miettinyt osallistunko Liken ja Tähtivaeltajan SciFi/Fantasia -kilpailuun post-apokalyptisella Scifillä vai sillä avaruus -aiheisella tarinalla. Nyt on mitä luultavimmin niin, etten kummallakaan.

On myönnettävä, että kumpikaan edellä mainituista aihioista ei vain ole tempaissut minua mukaansa. Ja tekstin tuottamisen tässä vaiheessa tarvitsen nimen omaan sellaista työtä, joka tempaisee minut mukaansa ja vie minua eteenpäin. Olen nimittäin niin sanotusti ruosteessa. Tai ainakin liikkeelle lähtö on vaikeaa.

Tällaisina hetkinä on parasta keskittyä kirjoittamaan sellaista tarinaa, joka vie mukanaan. Se on paras tapa päästä vauhtiin, kirjoituskilpailuista huolimatta. Sitä paitsi, minun olisi hyvä muistaa, että en minä kuitenkaan kirjoita voittaakseni. Tavallaan. Totta kai minä haluan, että työni olisi myös kustannettua ja painettua. Siinä kai se suurin palkinto. Eikä minulla niiden muiden töiden kanssa ole niin kova kiire kuitenkaan. Muutenkin kilpailuista tulee näinä päivinä enemmänkin mieleen kaiken maailman idolsit ja hevonperseen paratiisisaaren urpot. Että saadaan se edustava ja mediaseksikäs, hauska ja suomalaiseen mielenmaisemaan istuva romanttinen juoppo -luuseri kahdeksi viikoksi lööppeihin. Silloin, kun Nykäsen Matti ei jaksa säheltää.

Glenn Campbelliä kuunnellessa tuli tänään 750 sanaa ja tämä blogiteksti. Se on kertakaikkiaan positiivista se.

Mainokset