Ihan heti ja ensimmäiseksi on varmaankin paikallaan todeta, että luullakseni ihminen ei ole kirjailija ennen kuin häneltä on julkaistu jokin kirja. Tämä ihan vain sen vuoksi, ettei syntyisi väärinkäsityksiä tai luuloja siitä, että kuvittelen olevani jotain mitä en ole. Harrastan kirjoittamista ja pyrin tietenkin saamaan kirjoittamani käsikirjoitukset julkaistuiksi. Tähän mennessä en ole siinä mitenkään kovin hyvin onnistunut. Yrittämisestä se tosin ei ole tainnut jäädä kiinni, lähinnä’ laadussa on tainnut olla paranneltavaa, kuten on edelleen.
Muutimme noin kaksi kuukautta sitten uuteen asunoon, joka sijaitsee herra ties miten kaukana sivistyksestä. Täältä työmatkaa tulee jo sen verran pitkälti, että olen joutunut luopumaan päivittäisestä pyöräilystäni ja vaihtamaan sen julkisiin liikennevälineisiin. Tämä on omalta osaltaan helpottanut ja vaikeuttanut kirjoitustyötä.
Helpottanut siinä mielessä, että nyt minulla on aamuin ja illoin noin tunnin verran aikaa istua alas ja kirjoittaa (tai oikolukea, kuten olen myös tehnyt), kun kerran kuitenkin istun siinä bussissa. Käytännössä tämä periaatteessa helppo tapa ei ole ottanut vielä oikein syntyäkseen. Tietenkin minun tulisi nyt muistaa, että uusia tapoja joutuu toistamaan jonkun aikaa, ennen kuin niistä muodostuu pinttyneitä.
Itse kirjoittaminen bussissa ei ole hankaaa. Myös oikoluku näyttäisi onistuvan melko vaivattomasti. Ainoan ongelman tekee se, että koska uudet tavat ovat vielä työstövaiheessa, olen edelleen aamuisin niin väsynyt, että minulle tulee paha olo buissimatkan ensimmäisen 20 minuutin aikana. Reitti kulkee tuolloin Ingaröstrandin mutkaista pikkutietä, eikä sisäkorvani selvästikään osaa asettua oikein suhteessaan maailmaan.
Iltapäivisin tilanne ei ole sen parempi. Sen lisäksi olen liikkeellä yleensä ruuhka-aikaan molempiin suuntiin, mistä johtuen yksin istuminen on käytännössä mahdotonta. Se ei periaatteessa häiritse, vaikka joskus tuntuukin oudolta, kun jollakin toisella on periaatteessa mahdollisuus lukea keskeneräisiä tekstejäni. Olen tietenkin lohduttautunut sillä, että harvempi täkäläisistä osaa suomea siinä määrin, että kykenisi sitä lukeamaan. Varma en tietenkään voi olla; Tukholman ruotsinsuomalaisia on kuitenkin noin 60000 ja toisen polven suomalaisetkin osaavat kieltä ainakin auttavasti, vaikka useimmat eivät sitä myönnäkään.
Toinen työpisteeni on tämä, missä nyt kirjoitan; olohuoneen sohvan nurkka. Koira tuhisee aamun lenkistä väsyneenä kuono oikean pakaran alla ja jahtaa jotain unissaan. Tassut nykivät ja häntä heilahtelee silloin tällöin. Saattaa se noutaa palloakin, mistä noista tietää.
Mitä tällä blogitekstilläni haluan sanoa, on se, että mielestäni kirjoittaa voi missä vain, jos halua ja tahtoa riittä. Ulkomaailman saa suljettua pois teknisillä apuvälineillä (Kuulokkeet ja Spotify ovat itselleni toimineet hyvänä todellisuuden torjujana), mikäli oma tahdonlujuus ja keskittymiskyky ei kaiken aikaa toimi. Itselläni ainakin korvat väsyvät kuuntelemaan ympärillä olevia hälyääniä avokonttorissa vietetyn työpäivän jälkeen.
VAan miten lienee tilanne muilla kirjoittamista harrastavilla ja harjoittavilla ihmisillä? Onko olemassa joku tietty paikka, onkalo, oma kolo, missä kirjoittaminen tapahtuu, vai voiko tekstiä tuottaa missä tahansa? Tietenkin sitä työskentelee myös silloin kun ei kirjoita; asioita pitää jäsennellä ja suunnitella, ajatuksen pitää antaa vaeltaa jonnekin muualle. Itselläni näitä luovan tauon ja ajattelun paikkoja ovat kävely- juoksu – tai pyöräilylenkit. Kun liike on monotonista ja junnaavan rauhallista, rituaalinomaista puurtamista, ajatus tuntuu karkaavan helpommin uusille urille.
amonpolis 